Kovaa kyytia halki Andien

Paastiin vihdoin pois viidakosta Puyon ja Bañosin lapi takaisin Quitoon. Sit vaan kanaleivat iltapalaksi reppukorttelin goatrancea popittavassa Sutra-baarissa ja nukkumaan. Aamulla suuntasimme bussiterminaaliin ja aloitimme pitkan siirtyman kohti rannikkon lampoa ja aurinkoa. Yhdeksan tunnin bussimatkalla etelan paakaupunki Guayaquiliin, parin miljoonan ihmisen kokoiseen tuhnuiseen hikisammioon, ei unta oikein saanut. Ensinnakaan siksi, ettei uskaltanut: bussi kaasutti pitkin vuoristoteita 3000 metrissa, jossa pilvien lapi ei nae ei eteen, ei taakse. Sivulle naki valitettavasti hieman: pudotus oli muutaman metrin paassa paria sataa metria ja kylma hikinoro tiivistyi ohimolle. Toiseksikaan siksi, etta ruudussa pyori piraatti-KingKong nupit kaakossa. Iltakasin maissa vaihdoimme bussia kohti Santa Elenaa. Kylapahasen tunnetuin maamerkki on bussipysakki, josta paasee jatkamaan eri linjalla ylospain pitkin rannikkotieta. Siispa sinne. Tosin - bussejahan ei kuitenkaan siihen aikaan enaa mennyt, mutta kolumbialainen kahvilanpitaja vinkkasi kleinebussilla ohi ajaneelle kaverilleen, josko han heittaisi meidat Montañitaan. Sisalla pakussa oli ennen meita jo 14 tyyppia, mutta matka oli hyva ja sita oli riittavasti. Kyydista pulitimme 2.50 dollaria per naama 1,5 tunnin matkalta, kun bussi olisi aamulla maksanut 1.20 - pistettiin oikein risaiseksi. Reput suussa saavuimme vihdoin maaranpaahamme puolenyon maissa. Majoittauduimme rupuseen La Casa Blancaan. Yritin etsia viimeisilla voimillani sangyn alta torakoita, mutta suureksi hammastyksekseni niita ei loytynyt. Tai sitten ne odottivat kunnes lamppu sammuisi. Ehka ne jaivat kaikki sinne Guayaquilin bussiterminaalin vessaan, missa roiskin shortseilleni havaitessani kesken toimituksen varpaiden valissa vaeltavat hirviot.

Aamu valkeni Montañitassa pilvisena, mutta levollisena. Pitkasta aikaan nukuttiin pitkaan, johonkin puoli kymmeneen. Yleensa ollaan noustu seiskan maissa ihan automaattisesti. Taalla costalla on tapana ottaa vahan lunkimmin. Kavimme yhdentoista maissa kyselemassa surffimaikkaa, mutta kaikki olivat kuulemma viela nukkumassa. Montañita on tunnetuin surffipitaja nailla main ja meno on rento sekoitus uushippitunnelmaa ja Kalifornian surffivibea. Paakadun varrella (ei kovin pitka) kaikki hostelit ja raflat ovat suht samannakoisia - seinat bambun nakoista sokeriruokoa, sisustus- ja rakennustyyli 60-luvun henkista tiki-kitschia ja terasseilla harkitun huolittelemattoman nakoisia kotoa karanneita ruotsalaistyttoja, jotka roikkuvat paikallisen surffarin kaulassa. Kaikki siemailevat hedelmasheikkeja ja illan tullen caipiriñoja (à $1.50). Illalla kylan vaki onkin aikamoisessa pollyssa, mika selittaa myohaiset aamut. Vaihdoimme aamulla viereiseen Tiki Limboon, mika on 2 dollaria halvempi ($6/yo/naama) ja silkkaa luksusta verrattuna ekan yon paikkaan. Tokassa kerroksessa on rento bambuterassi (okei, sokeriruokopuu) kera riippumattojen ja sakkituolien, jossa voi istuskella lukien kirjaa ja tsekkailla alas kylanraitille.

Tiki Limbo Hostel & Surf Shopin rentoa tyylia.



Tulenpyorittajien kyla.

Nyt alkaa olla jo iltapaiva ja ilma kirkastuu pikku hiljaa. Voitais lopetella nama nettinorttailyt ja siirtya vihdoin etsimaan jotain surffiopea. Ollaan luultavasti ainoat ensikertalaiset koko mestassa, o-ou!