Puuskutusta viidessa tonnissa

Paatin aloittaa joka tekstin omakuvalla.


Ja viela toinen.

Aamu valkeni keidaspaikka Huacachinassa hieman vasyneena grillibileiden myota ja paiva kuluikin leppoisasti altaalla. Jengi luki kirjoja, nauroi tyhmille jutuille ja pureskeli coca-lehtia. Jalkimmainen on hauskaa ajanviettoa: suu tayteen kuivatettuja lehtia ja pureskelemaan. Valilla voi haukata pienen murun sellaisesta saven nakoisesta moykysta, joka toimii katalysaattorina lehtien kanssa ja aiheuttaa suun vaahtoamista. Kun hampaat ja poski alkavat puutua, kuuluu mosso sylkaista komeassa kaaressa palmun juureen. Sit sama uudestaan. Aavikolla cocalle ei ole varsinaista perusteltua kayttoa vaikka sita onkin kiva mutustella, mutta vuoristossa siita on oikeasti apua sorocheen eli vuoristotautiin.
Mut joo. Iltapaivalla alettiin suunnitella lahtoa eteenpain tanskalaisen Joachimin kanssa. (Kyseinen tuttavuus opiskelee viestintaa Kopiksen yliopistossa ja oli ollut Rio de Janeirossa vaihdossa syksyn.) Joachimilla oli paikkavaraus iltakymmenelta Icasta lahtevaan yobussiin kohti Arequipaa etelassa. Ajattelin etta tulen samalla bussilla. Laiskoina emme jaksaneet liikkua altaalta ennen pimeaa ja kun paasimme taksilla laheiseen Ican kaupunkiin, joka ikinen bussi oli jo taynna. Iltakymmenen bussin kuski tosin lupasi tiukan neuvottelun jalkeen, etta saisin istua bussin lattialla (matka kestaa siis 10 tuntia). Myonnyin tahan sopuratkaisuun ja suuntasimme kohti pysakkia. Kanadalaiskaverit olivat juuri kertoneet, etta olivat joutuneet samalla reitilla istumaan koko matkan alpakkavauvojen vieressa - periaatteessa sopon ja vitsikkaan kuuloista, mutta kun todellisuus on "kymmenen tuntia lannan hajussa polvet suussa", ei enaa paljon hymyilyta. Onnekseni joku ystavallinen suostui pysakilla myymaan oman paikkansa valkonaamalle ja paasin istumaan. (Mika on myos periaatteessa mukavan kuuloista...)
Paastiin siis perille Valkoiseen Kaupunkiin jalat turvonneena ja ei-niin-levanneena. Arequipa on Perun toiseksi suurin kaupunki ja tyyliltaan siirtomaahenkinen. Itse asiassa hyvin saman nakoinen kuin Ecuadorin Quito keskustaratkaisultaan, niin kuin varmaan kaikki Espanjan ajan kaupungit taalla pain keskustoreineen ja katedraaleineen.


Jengi.

Kaupungissa on hieno nunnaluostari (Monestario de Santa Catalina), jonne paatimme menna tutustumaan. Heti ovella tormattiin kavereihimme Huacachinasta, jotka olimme onnistuneet eksyttamaan vaikka olimme sopineet etta tulisimme kaikki samalla yobussilla keidasmestoilta etelaan. Itavaltalainen Mario oli reissanut Venezuelasta asti yksin Peruun ja hollantilaiset laakisopiskelijatytot Babette ja Bauke olivat olleet pari kuukautta harjoittelussa limalaisessa sairaalassa tekemassa jotain tutkimusta ja nyt siis tien paalla. Hengailtiin koko paivan porukalla ja illalla oltiin mm. laulamassa karaokea (vihdoin!). Vedettiin Frank Sinatran My Wayta ja Hotel Californiaa haltioituneelle perulaisyleisolle.


Pilvet ovat aika matalalla tanaan.


Naa muijat oli tanssimassa torilla jo aamukuudelta, taalla oli joku pyha menossa.

Aamukasilta lahdettiin yon yli vuoristoretkelle laheiseen Colcan laaksoon, josta sanotaan loytyvan Perun hienoimmat maisemat. Hermot meni jo menomatkalla - bussissa ei pystynyt nukkumaan eika lukemaan eika oikein istumaankaan koska tie ei pysynyt paikoillaan. bussi hinasi yha ylemmas ja ylemmas ja happi meinasi loppua. Syotiin cocalehtia oloa helpottaaksemme. Mielenkiintoisena faktatietona huomasin myos, etta korkeuserot aiheuttavat rajuja ilmavaivoja seka korostunutta vessahataa. Saavuimme muutaman tunnin ajon paasta reissun korkeimmalle etapille johonkin viiteen tuhanteen metriin. (Juhlin hienoa hetkea hiipimalla jalleen kerran kuselle kivikasojen taakse.) Rakensimme kivikasoja uhrilahjana Pachamamalle eli Aiti Maalle, oli hienon nakoista kun niita kasoja oli satoja siella nakoalapaikalla.

Ton pojan alpakkavauvan nimi oli Pepito.

Matka jatkui parin pikkukylan kautta (vedettiin laamaa lounaaksi, maistuu - no lihalta) yopymispaikkaamme Chivayn kylaan keskella solaa. Iltapaivan vietimme laheisissa kuumissa luonnonlahteissa lillumassa. Vuoristoilma on noilla korkeusasteilla jo aika kirpeaa ja oli mukavaa sukeltaa ulkoilmassa 35-asteiseen veteen pulikoimaan.


Helmikuun kalenterikuva.

Illalla paasimme nauttimaan perinteisesta peñasta eli illallisshowsta, jossa ruokailun yhteydessa esiintyy paikallisia tanssijoita ja paikallinen bandi (ehtaan Kolmen Sepan patsas -tyyliin). Tanssi kavi jossain vaiheessa aika villiksi - Malariatanssissa mies ja nainen potkivat oisiaan persuksille ja hakkasivat toisiaan piiskoilla, au! Se nainen repi mut mukaan tanssimaan ja sain hyvat aplodit.
Aamulla heratys oli tuskaisesti kello viidelta, jotta ehtisimme kello kahdeksaksi kanjonin reunalle katsomaan kondorikotkien lentoa. (Faktanurkka: se kanjoni on muuten 4 km syva ja 120 km pitka eli aika iso.) Oli aika siistin nakoista, paitsi onnistuin aina missaamaan kun ne lensi paan yli. Meinasin kastella housuni kun olin taas salaa kusella kivikasan takana kun porukka alkoi vauhkota kovaan aaneen. Kondori lensi mun paan yli ja yritin hataisesti kaivaa kameraa housut kintuissa. Arvaa onnistuiko. Mut ainakin nain ne linnut! Siipivali oli kolmisen metria ja ilme oli tuima. Ne leijailee kanjonin ylla ja yrittaa paikallistaa aamupalaksi alpakkavauvoja.

Harvinaisia vaaleatukkaisia kondoreja havaittu.

Tavattiin kondoripaikalla yksi brittilainen tytto, joka oli ollut parin paivan vaelluksella kanjonissa. Ei mitaan helppoa puuhaa - se oli niin poikki ja vuoristotautinen sen retken puolivalissa etta paasi istumaan muulin selkaan vikalle osuudelle kun muut puuskutti ylospain seinamaa. Mulle riitti bussikuljetus.
Illalla paastiin takas Arequipaan ja ma hyppasin Cuzcoon suuntaavaan yobussiin. Hollantilaistytot lahtivat jo Boliviaa kohti ja Joachim lahti Titicacalle etsimaan jotain miesta, joka vuokraisi kuulemma purjeveneen 6 eurolla paivaksi. Titicaca on muuten maailman korkeimmalla oleva purjehdittavissa oleva jarvi ja suuntaan sinne Cuzcon jalkeen. Mutta no niin. Maksoin kalliimmasta bussista ja se oli aika LUKSUSVEHJE. Kaksikerroksisen bussin ovella oli check-in-tiski, jossa tarkastettiin matkaliput - matkatavarat oli jatetty jo kantajalle sisalla terminaalissa. Jalkatilaa oli rutkasti ja penkin sai taitettua lahes makuuasentoon. Naisaani kuulutti matkustajat tervetulleeksi matkalle ja esitteli nimelta koko miehiston, johon kuului kaksi kuskia ja kaksi emantaa. Kerrottiin myos missa sijaitsevat hatauloskaynnit!
Jossain vaiheessa hyvaluinen ja vetavasti meikattu perutar tuli tarjoilemaan iltapalaksi lamminta persikkakiisselia, suolakekseja, suklaamunkkeja ja cocateeta. Kun illan elokuva alkoi (Luc Bessonin ultratyylikas Le Transporteur, tosin espanjaksi dubattuna) hyvaluinen ja vetavasti meikattu perutar toi viltin ja pienen tyynyn. Aaaaah. Kymmentuntisen lystin hinnaksi tuli hulppeat 12 euroa, jonka tosin maksoi mielellaan. Perusbussi olisi ollut vain 7 euroa. (Yksi australialainen James kertoi matkustaneensa yhta soittoa 50 tuntia Argentiinan pohjoisosasta alas Tulimaahan, mutta kertoi etta bussissa oli niin siistia etta se ei haitannut - koko ajan tuotiin valipalaa ja laitettiin uusi elokuva pyorimaan.)
Eli vihdoin Cuzcossa, inkojen Pyhassa Laaksossa. Nyt on siis sunnuntaiaamu ja saavuin tanne eilen. Nukuin lahes koko eilisen paivan koska mullekin taisi iskea hieman sorochea ja olo on korkeuden takia todella vasynyt ja happi meinaa loppua. Hain apteeksita glukoositabletteja seka korkeuskapseleita, joita vedan 8 tunnin valein ja toivon etta olo kohenee. Nyt on kylla jo vahan freesimpi olo kuin eilen. Ollaan just meilailtu sen itavaltalaisen Marion kanssa ristiin ja mohlitty yhdet tallit, ehka saan sen kohta kiinni. Ja huomenna kohti Machu Picchua...

Pari bonuskuvaa:

Tan nimea en kysynyt.


Soittakaa sosiaaliviranomaisille. Interracial kidnapping.


Paas karkuun.


Alkuruoaksi tarjoillusta "kasviskeitosta" loytyi yllarina rapeita kaulanpalasia ja herkullisia suolenpatkia, nam.