Retki Kadonneeseen Kaupunkiin

Kello on nelja aamulla kun arvomme matkatoverini brittilaisen Michaelin kanssa pitaisiko sittenkin odottaa ensimmaista bussia aamukuudelta, jolla paasisimme suoraan Machu Picchuun nopeasti ja ennen kaikkea kuivana. Ei. Kavelemme - niinhan olimme vannoneet edellisena iltana. Yo on edelleen sakkipimea, viluisa ja marka ja auringonnousuun on viela aikaa. Lahdemme valumaan alaspain kohti Urubamba-jokea pitkin Aguas Calientesin kiemuraisia kujia - taman lahemmas ei paase majoittumaan. Kylan keskusaukiolla peraamme lahtee huskykoira, valkoharmaa susi oikeastaan. Se ei poistu viereltamme. Toivottavasti se ei yrita varoittaa jostain, ajattelen.
Ylitamme joen ja paasemme jonkinlaiselle tielle toisella puolella. Sade alkaa uudestaan. Nailla korkeusasteilla siirrytaan jatkuvasti mikroilmastosta toiseen eika ennusteista ole juurikaan apua, silla taysi aurinko voi minuuteissa muuttua ukosmyrakaksi.
Joudumme parjaamaan yhdella otsalampulla - omani jatin rinkkaani Cuzcossa, tietenkin. Katulampuista on turha uneksia taallapain. Tie alkaa viettamaan yha ylemmas ja ylemmas. Tajuamme, etta matkamme moninkertaistuu tata menoa, silla kaarmeena vuorenrinnetta nuoleva autotie joutuu tekemaan leveita silmukoita, jotta ajoneuvot pysyisivat tiella. Valkoinen husky ilmestyy aina vahan valia eteemme ja heiluttaa hantaansa odottaen malttamattomana - tulkaa jo, laiskat valkonaamat. Sitten se katoaa taas metsaan ja tajuamme vihdoin mista kavelypolku kulkee. Polvet joutuvat koetukselle, kaikki kamat ovat jo marat ja henki salpautuu aina vahan valia korkeuden takia - mutta tatahan me pyysimme. Kello lyo kuusi kun saavumme ylatasanteelle. Muinaisia raunioita suojelee portti, jota reunustaa lippuluukku. Kun Unesco vihdoin vuonna 1983 otti suojelukseensa pyhan paikan, voi vain toivoa etta pulittamastamme 10 dollarista edes osa menisi itse muinaisraunioille eika Liman byrokratian illallis- ja autorahastoihin. (Sinansahan kummallista on, etta paasylipputulot liikkuvat vuosittain miljoonissa ja siltikin restaurointikassa on alati pakkasen puolella.)

Aika mystista, eiko.
Vaikka olo on tyytyvainen ja suunnitelman mukaisesti paasimme ylos ennen ensimmaista bussia, haavekuva auringon noususta tuhatvuotisille raunioille ilman turistirysaa kariutuu. Portista paasee sisaan kuudelta, mutta lippuja ei myyda ennen seitsemaa - ei vaikka lippukassassa hengailee jo nelja virkailijaa siemailemassa coca-teeta ja vastailemassa yha uudestaan ja uudestaan kourallisen urheita kavelijoita kysymyksiin. Pian pieni bussillinen lento-juna-neljan tahden hotelli-yksityiskuljetus-lippu jo kourassa -turisteja iskee paikalle ja kavelee hymysuin portista sisaan. (Onneksi ilma on niin huono, etta auringonnoususta ei ole tietoakaan harmaassa pilvimassassa.) Valkoinen husky seurasi meita lopulta koko matkan alhaalta ylos ja keraa nyt rapsutuksia sisaanpaasya odottavilta gringoja.
Ihme tapahtuu ja kello 7.15 lipunmyyntiin oikeutettu henkilo saapuu paikalle ja paasemme sisaan. Bongaamme saman hostelin hollantilaisen ja israelilaisen kundin, jotka olivat fiksuna hommanneet oppaan etukateen - mika paljastui aika oleelliseksi, mikali haluaa tunnistaa kiviseinan toisesta.

Klassinen kuva.
Maisema oli uskomaton. Taitavasti rakennetut kiviportaat reunustavat koko tasankoa, joka jaa Machu Picchu- ja Huaynapicchu-vuorten keskelle. Levollisen nakoiset ruskeat, vaaleat ja mustat laamat vaeltavat laiskasti pitkin tuhatvuotisia kujia ja jyrsivat ruohoa seinan vierustalta - autuaan tietamattomina jalkojensaalle jaavasta historiallisesta aarteesta. Pilvet liukuvat kaupungin yli valilla paljastaen koko alueen kaikessa mahtavuudessaan, valilla piilottaen sen kokonaan harsoonsa. Kun katsoo eteensa avautuvaa muinaiskaupunkia ja syvasta viidakosta nousevia kukkuloita on vihdoin siirtynyt sisalle ala-asteen historiankirjaan. Olen nyt taalla. Taman jalkeen yksikaan museo, raunio - mikaan - ei nayta enaa miltaan. Aamun utuinen tunnelma tuo viela oman mystisen lisansa. Nain sadekaudella turistejakaan ei ole liiaksi ja jokainen saa nauttia inkakaupungin pyhasta tunnelmasta omassa rauhassaan.
Opas kertoo paikan taydellisesta harmoniasta luonnon kanssa - jokainen ikkuna, porras ja seina oli tarkkaan harkittu suhteessa aurinkoon, ymparoiviin vuoriin ja toisiinsa. Tarkein kaikista on keskella kaupunkia sijaitseva Auringontemppeli. Joka Juhannuksena (tarkemmin sanottuna kesakuun 21. paiva) kun paiva taittuu, tuon paivan (ja vain tuon paivan) ensimmainen auringonsade osuu keskelle pyhaa ikkunaa valaisten uhritasanteen. Mikaan ei ole sattumaa.
Espanjalaiset eivat ikina loytaneet Machu Picchua ja tasta syysta Kadonnut Kaupunki pysyi koskemattomana sen hylkaamisesta 1530-luvulla aina vuoteen 1911, jolloin se loydettiin uudestaan. Koko taman ajan vain inkojen perilliset tunsivat kaupunkiin kulkevat salaiset reitit pitkin sademetsaa ja vuoria. Klassisin tapa saapua mestoille on lahtea Cuzcosta vaeltaen nelja paivaa pitkin Inkapolkua, joka on valitettavasti kiinni aina helmikuussa, jolloin saa on kaikista huonoin ja on sopiva aika siivota ja korjailla polkua.

Picchu-jengi.
Paiva kuluu nopeasti Machu Picchussa. Lahdemmee kaymaan kaupungin toiselle puolelle nousevalla Huaynapicchulla. Kavely ylos vuorenrinnetta kestaa puolisentoista tuntia ja vartin valein meinaamme kaantya takaisin. Valilla pitaa kirjaimellisesti vetaa itseaan ylospain tarrautuen polkua (aina valilla) seuraavaan koyteen tai kateen osuvaan puuhun tai kiveen. Nakyma on ylhaalta viela huikeampikuin sisaankaynnin puolelta. Puoleltapaivin pilvet ryomivat erilleen ja antavat lampiman auringon valaista koko vuoren ja senalle jaavan Machu Picchuun. HUH HUH miten siistin nakoista. Syomme evaskekseja ja tarinoimme reissuista pitkin mannerta. En haluaisi olla missaan muualla.
Pian sade yllattaa jalleen (tai siisei yllata) ja on pakko lahtea takaisin kylan suuntaan - bussilla talla kertaa. Cuzcoon vievaan junaan pitaa ehtia neljalta ja edelleen yobussilla Titicaca-jarvelle - mukava tietaa, etta saa lamminta paalle ja sankya alle kenties seuraavan paivan illalla.

Leiki kanssani ole hyva.
Juuri ennen poistumista takaisin moderniin maailmaan naen vilauksen tutusta turkista. Lahden juoksemaan ystavamme huskykoiran peraan, joka oli paassyt livahtamaan sisaan Machu Picchuun. Loydan sen pian - jahtaamassa laamoja, jotka yrittavat kiljua sille vihoissaan. Kolme laamaa piirittavat koiran, joka heittaytyy selalleen, toivoen heista leikkikavereita. Laamat ovat eri mielta ja yrittavat purra sita. Yritan houkutella sita mukaani, takaisin alas kylaan muiden koirien luo mutta bussi lahtee pian ja koira jaa inkojen kaupunkiin. Kenties se lahtee yoksi kylalle, mutta varmasti palaa taas aamuyosta seuraavien reppureissaajien mukana ylos pitkin sateista polkua.