Aiti Titicacan yli Boliviaan (uusia kuvia, halleluja)

Syomassa kaislaa kelluvalla saarella - tietenkin.
Siina missa Machu Picchu ehdottamasti ansaitsi ikioman tekstinsa, olisi saali sivuttaa kaikki se muu meininki mita taalla on meneillaan. Nyt siis hieman petraan tietokatkoksia. Seuraa sekavaa kertausta kuvineen viimeisen parin viikon ajalta.
Talla hetkella vaikutan La Pazissa, eli tie on kulkenut jo rajan yli Boliviaan. Olen ollut nyt aloillani jo viitisen paivaa - ei siksi, etta taalla olisi alyttoman paljon nahtavaa ja tehtavaa, vaan ihan vaan siksi, etta viime paivat ovat kuluneet ponton merkeissa. Ironista sinansa, etta olen syonyt koko reissun ajan mm. bussiaseman naisten kotijuustoa maissin lisukkeena (choclo con queso), joka paiva tuoretta salaattia (ehdoton ei-ei opaskirjojen mukaan) ja pessyt hampaita hanavedella. No, maanantai-iltana paatettiin menna syomaan irlantilaisten matkakumppanieni kanssa kerrankin kunnolla ja vahan kalliimmalla (peruslounashan eli salaatti, keitto, kana riisilla ja jalkkari maksaa euron) ja kuinkas ollakaan - vatsat kuralla puolella poytaseurueesta. Sinansa tauti ei iskenyt rajuna, mutta tollanen vetaa aika vasyneeksi, etenkin taalla neljassa kilsassa missa toiminta on muutenkin tarpeeksi vaikeata.

La Pazin katukuvaa (huomaa villit sahkoviritykset).
Ilman ohuudesta kertoo hyvin se, etta eraat aussit mun hostelilta oli ollut parin paivan vaelluksella lahivuorella ja kukaan ei ollut paassyt ylos asti kun kuulemma yolla teltassa hengastyy kun kaantaa kylkea. Nyt vasta tajuaa, etta joku Everestin kiipeaminen on aika sairas urakka.
Hostelielamasta sen verran, etta se on parhaimmillaan ja pahimmillaan niin kuin vasynyt yla-asteen luokkaretki kun porukka kikattelee yomyohaan joillekin huonoille jutuille. Samassa huoneessa saattaa olla 20 punkkaa ja AINA on joku kipeana, joku kannissa ja joku japanilainen joka ei puhu englantia eika espanjaa. Paasaantoisesti jengi on mukavaa, mutta joskus palaa pareeet. Nyt asun sekadormissa, jossa on kuusi sankya ja on kaikinpuolin kiva mesta, ilmava ja puhdas. Suihkuvesi on tietenkin korkeintaan kadenlampoista. Juuri mun kanaepisodin yona, jolloin vessareissut olivat pikkutunneilla useat, saapui huoneemme brittivahvistus umpipaissaan kotio. Kuulin sen jo korttelin paasta ja kun se tytto (brittitytot on pahimmat - Vetelehtijat livena) vihdoin paasi ylakertaan huoneen tienoille, ne alkoi sen kaverin kanssa "luistelemaan" edes takas. Sit meni viela vartti ennen kuin se loysi sankyynsa. Tollaisina hetkina - vatsakrampeissa yksin vieraassa kaupungissa ja samassa huoneessa viiden vieraan ihmisen kanssa - haluaa vain hetkeksi kotiin sohvalle makaamaan. Mutta sitten olo paranee ja kaikki nayttaa taas valoisammalta.
La Paz on todella lunki kaupunki. Ihmiset hairikoivat paljon vahemman kuin Perussa, mutta taallakin useimmilla juttua riittaa. Joudun sanomaan alakerran parturille joka paiva nelja kertaa etten raaskisi leikata tukkaani. Joka ikinen kerta kun kavelen ohi se vetaa etusormea ja keskisormea ilman lapi paani vieresta imitoiden saksia - "Joko leikataan mister?".

Uhrilaamat.
Mun korttelissa on kymmenen parturin lisaksi myos ns. Noitatori. Siitakin kavelen ohi joka paiva ja mummot yrittavat kaupitella vaikka mita. Voisin kuulemma ostaa kuolleita ja kuivattuja laamanpaita, -sikioita seka vyotiaisia uhratakseni ne Pachamamalle eli Aiti Maalle. Yksi mummoista yritti tuputtaa lemmenjuomaa, jonka voisin ihan katevasti sujauttaa jonkun tyton ruokaan jotta han rakastuisi minuun. Silla olisi ollut myos erilaisia rohtoja rahantekoa, alykkyytta ja potenssia varten. Ostin yhden taika-amuletin, jotta voisin ottaa kuvan kuivaustuomion saaneista laamaraukoista.
Kuvaaminen on aika ongelmallinen juttu taallapain. Ensinnakin siksi, etta aina ei viitsi kaivaa esiin kallista kameraa keskella katua. Toiseksikaan siksi (ja ehka paallimmaisena syyna), etta itselle tulee vaistamatta helposti olo, etta asettaa paikalliset elaintarha-asemaan kun pistaa rapsien. Ehka pitaisi olla enemman pokkaa, mutta monta hyvaa hetkea on jaanyt valiin kun ei vaan kehtaa kaivaa sita kameraa taas esiin. Eilen kavelin pitkin laheisia hedelma- ja vihanneskujia etsiessani valipalaa kun sitten kysyin eraalta naiselta, josko voisin ottaa kuvan hanesta (oli pakko ostaa eka banaani). Se oli vahan vastahakoinen joten selitin olevani toimittaja ja tekevani juttua kauniista Bolivian maasta. Se vaitti etta olen huijari ja etta aion myyda hanen kuvansa Lontoossa viidella dollarilla eteenpain ja tienata(!). Sitten se alkoi nauraa kun yritin ottaa kuvan ja meni piiloon kurpitsojen taakse, josta se kommentoi ettei halua valokuvaan koska nayttaa tanaan hirviolta. Luovutin ja otin kuvan hedelmista.
Ainiin ennen kuin unohdan, jengi ei tosiaankaan osaa sanaakaan englantia useimmissa paikoissa taalla. Perussa nain yhella naisella t-paidan, jossa luki "Iron Pumping Brotherhood" ja siina oli kuva isosta habasta. Tana aamuna tuli vastaan yksi bolivialainen vaari, jonka kollarissa luki "Once you go asian, you´ll never want caucasian". Hahahaa...

Cuzcon hillittya charmia.

Mina, Maartje, Mario ja frendi.
Niin mihin ma jain. Ennen Picchua olin siis muuten Cuzcossa joku viitisen paivaa. Se on vanha inkapaakaupunki, joka toimi aikoinaan koko Pyhan Laakson keskushallintona. Espanjalaiset rakensivat sinne omaan tyyliinsa paljon kirkkoja ja toreja - lopputulema todella natti, aika samanlainen oikeastaan kuin kaikki muutkin mantereen espanjalaistetut kaupungit (Quito, Lima, Arequipa nyt ainakin). Illalla keskustori voisi olla tahan aikaan suoraan Skotlannista - nain sadekaudella iltaisin usein ripottelee ja on salaperaisen usvaista vaikka koko paivan olisi ollut nattia ja selkeaa. No, Cuzcossa oli mukava roikkua ja olla tekematta oikeastaan mitaan. Hengailin Marion kanssa (itavaltalainen joka oli tuttu jo rannikolta) ja hollantilaistytto Maartjen kanssa, joka oli juuri ollut pari kuukautta toissa orpokodissa ja nyt tien paalla. Roikuttiin kahviloissa ja Mama Africa -nimisessa backpackerbaarissa, jossa luukutettiin reggaetonia seka muita paikallisia hittituotteita Pisco Sourin voimin pikkutunneille asti. Kiivettiin lahimmille kukkuloille katsomaan jotain raunioita mutta muuten kulttuuri jai pahasti valiin. Aina ei jaksa. Ja kun edessa oli Machu Picchu, ei ehka tarvinnutkaan.
Tapasin muuten eilen ensimmaiset suomalaiset Samin jalkeen. Oli outoa puhua suomea ihan kasvotusten.
Ainiin. Cuzcosta lahdin siis Titicacan rannalle eka Punoon, joka tunnetaan ns. kelluvista saaristaan. Jengia asuu yha kotikutosilla leikkisaarilla - kaksi metria paksu kaislasta punottu saareke kannattelee yllattavan hyvin. Itse saaret (ne joihin paasi kaymaan) olivat vahan rahat-pois-menoa ja perinteiset koltut taisivat olla heitetty paalle viisi minuuttia ennen kuin gringojen pikavene hurautti paikalle. Mutta ihan kivat joo. Raps raps. Maistoin kaislalihaa, oli vahan kurkun makuista. Eteenpain.

Kelluvan saaren vakea.
Haivyttiin siis samana paivana viela Bolivian puolelle, Copacabanan rantakylaan, yha siis Pyhan Jarven rannalla. Me - siis mina, kaksi irkkua ja yksi brasilialainen jehovantodistaja (pitaa mainita erikseen) - ehdimme juuri ja juuri rajan yli. Meni juoksuksi silla rajamiehet olivat jo lahdossa kotiin. Meinasi kayda hassusti kun muut olivat jo yli ja itse etsin viela Perun maahantulokorttiam, jota ei loytynyt mistaan. Bolivian puolella oltiin jo verhot kiinni ja jouduin heittamaan viisi dollaria perulaisille ja ryntaamaan maen toiselle puolelle kun muut kannustivat huudoillaan ja yrittivat kysella tyhmia rajamiehilta, jotta he jaisivat viela hetkeksi. Ehdin, huh.
Seuraavana paivana lahdettiin veneella parin tunnin paahan Aurinkosaarelle, jossa inkalegendan mukaan aurinko syntyi. Vieressa on myos yhta pyha Kuusaari. Menomatka oli ihan loistava. Maattiin irkkujen kanssa veneen kannella taydessa auringossa, liplatellen pitkin turkoosia Titicacaa (norttifakta: maailman korkeimmalla sijaitseva purjehdittavissa oleva jarvi, ainiin kerroin kai jo). Itse saari oli yhta upea - aika moni auringonlasku kalpenee sille nakymalle.

Saari on yhta porrasta ja hiki iski pintaan valittomasti. Oltiin siella yota jossain hostelin irvikuvassa. Pimean tullen lahdettiin etsiman ravintolaa ja huomattiin etta kaikissa taloissa on valot poissa (kello on kahdeksan). Yksi paikka oli auki ja perheen iska lupasi valmistaa meille taimenta riisin kera, jarvella kun ollaan. Mina, irkut, kaksi chilelaista kundia ja yksi uusiseelantilainen tytto odotettiin taimenia kaksi tuntia, jotka ilmeisesti lahdettiin kalastamaan siina vaiheessa. Yhtakkia puhkesi jumalaton ukkosmyrsky, mika ei ole epatavallista niilla seuduilla. Ulos ei iljennyt lahtea joten ainoa vaihtoehto oli istua ja odottaa. Juotiin perheen jokaikinen kalja pelaten chilelaista juomapelia. Perhe oli mennyt nukkumaan jo ajat sitten. Yolla saa selkeni hieman ja lahdimme takaisin hostelille. Tietenkin sade alkoi heti uudestaan ja kastuimme kuitenkin.
Okei, nyt olen suurin piirtein kasitellyt missa olen pyorinyt. Huomenna haivyn vihdoin eteenpain. Pitaa menna nelisen tuntia bussilla Oruro-nimiseen kylaan, josta lahtee juna illalla etelaan. Juna menee napparasti vain muutaman kerran viikossa sita valia (en oikeastaan olisikaan paassyt siis aikaisemmin pois) mutta hyvaa kannattaa odottaa: kun juna kestaa 7-8 tuntia, bussilla menee 11 tuntia. Kuivalla kaudella. Puhuin just jengin kanssa, jotka tulivat samaa tieta alhaalta ylospaina - 26 TUNTIA. Olivat paasseet viela tyontamaan dosaa ja mutaa oli nilkkaan asti.
Mutta lisaa raporttia siis etelasta. Loppu.
Bonuskuvia:

Kaktuksen hedelma -maistuu kranaattiomenalta.

Iltapaivakruisailua La Pazin liepeilla.

Bolivialainen bisnesmies karnevaalihurmoksessa - kuva viikon takaa harjoituksista, itse juhla on tana viikonloppuna (raportti laahaa perassa).

Inkaportti Aurinkosaarella.