Suolaa, suolaa ja lisaa suolaa

Kymmenisen vuotta vanha Toyota-jeeppi starttaa kohti tuntematonta eraana kauniina aamuna kello 10 (eli 10:40 - tietenkin). Uyunin polyinen kylanreika jaa taakse kun seurueemme kaasuttaa pitkin "tieta" innokkaan latinopopin vallatessa koko rahjaisen auton. Nelja-kertaa-neloseen on ahtautunut kuski-opas Santosin, kokki Bettyn seka itseni lisaksi omituinen sveitsinsaksalainen Floreline (painotus tavulla -saksalainen), uusseelantilainen holosuu Gemma hitaalla kayvan surffikaverinsa Casperin kera, israelilais-jenkki-saksalainen Ilan (kylla, 3 passia - viela ei ollut jaanyt kiinni) seka aussitytto Kristy, jonka mielesta kaikki on "fuckin´ insane". Tasta tulisi viela piiiiitkat kolme paivaa.
Mieli matkaseurasa kuitenkin muuttuu melko pian ja yhteinen savel loytyy. Pikainen pysahdys suolanjalostuskylassa on esimakua tulevasta - pian kaukaiset vuoret luovat heijastuksia maahan ja horisontin rajapinta ei enaa olekaan niin selkea. 12 000 nelion kokoiselle suolakentalle on satanut vetta ja koko maa on syvemmilta kohdilta yhta peilia. Muissa kohdissa maa rakoilee ja suola rikkoutuu kahdeksankulmioiksi polttavassa auringossa.

Maata nakyvissa.
Santos paastaa kaksi kerrallaan katolle istumaan kun huristelemma kohti lounaspaikkaa. Suola pollyaa hienonhienona puhtaanvalkeana polyna paljaille kasivarsille ja jaloille seka kasvoille, tayttaen sieraimet, suun ja korvat. Maisema on epatodellinen - horisonttia ei ole, kirkkaan sininen taivas yhdistyy jossain kohtaa vastakohtaansa, kirkkaan valkoiseen maahan. Mutta missa?

Ojentaisitko suolan, kiitos.
Santos kaivaa esiin retkipoydan ja rudullisen poytaliinan. Betty virittaa trangian ja alkaa paistaa laamapihveja, kuinkas muutenkaan. Quinoa- ja vihanneslisukkeet uppoavat naantyneeseen seurueseen ja lyhyen levon jalkeen matka saa taas jatkua. Iltapaivan viilentyessa jeeppi tuntuu jo kotoisalta kun lihasmuisti liittaa persuksen saumattomasti tahmeaan takapenkkiin.
Ensimmainen yo vietetaan kylantapaisessa taloyhteisossa, jonne generaattori polkee 3 tuntia sahkoa illassa. Lammin suihku on aavikolla luksusta, jonne pimea tuo valittomasti jaatavan viiman. Eli: naapurintytto lappaa pokkoa pesaan vesiboilerin alla ja huutaa sermin lapi vahan valia "Valmista jo?" Joo, valmista jo, vastaan ja luovutan.
Ilta kuluu rattoisasti kynttilan valossa korttia latkien ja teeta singanin kera siemaillen - paikallinen myrkky, joka maistuu pirtsakalta tequilan ja kusen sekoitukselta. (Sekoituksen nimi on muuten té con té eli teeta teen kera - ala kysy.)
Aamupalan jalkeen aloitamme laguunipaivan - valkoista, sinista ja punaista. Matka aavikkoa pitkin taittuu myos lukuisten villien kivimuodostelmien kautta. Valilla vedamme tien sivuun - joskus pisutauolle, tai valokuvaamaan, tai siksi etta tiella makaavat laamat eivat yksinkertaisesti siirry ja muulloin mista tahansa tekosyysta paastaksemme hetkeksi pois jeepista.

Hullu Auto.

Kolme varia: punainen.

"Tuo valkoinen laguunihan on ihan kuiva joten sen lapi voi kivasti kavella."
Toinen paiva paattyy viela alkeellisimpiin oloihin kuin edellinen - singaniakaan ei ole enaa jaljella. Betty kokkaa kanaa illalliseksi ja pelaamme korttia siihen asti kun sahkoa riittaa - talla kertaa iltayhdeksaan. Nukkumaan on syytakin menna aikasin silla Santos uhitteli herattavansa meidat neljalta. Ja herattikin. Autollinen paivansateita lahti pimean kylmaan aamuyohon paallaan joka ikinen villatuote, mika La Pazista tarttui mukaan. Takapenkki havahtui viiden maissa kun saavuimme maasta hoyryaville geysireille ja Santos sai anteeksi. Hetken lammiteltyamme kananmunanhajuisessa hoyryssa ahtauduimme taas jeeppiin ja huristimme eteenpain. Aurinko oli juuri ja juuri nousemassa lammittamaan jalleen yollista aavikkoa kun saavuimme kuumille lahteille. Ulos autosta ja uikkarit paalle. Joka suusta kuului riettaahko "aaaah"-aanne kun vuorotellen hyppasimme luonnonaltaaseen. 30-asteinen vesi tuntui aika passelilta ilmanlammon liikkuessa jossain kymmenessa. Vieressa Betty viritteli jo picnicpoytaamme, pisti teevetta porisemaan ja kaivoi kysta kyllaa kylmaboksistaan.

Mmm-mmm, kylla vain.

Ja maaliskuun kalenterikuva.
Loppupaiva kuluikin pitkalti autossa ja takaisin Uyuniin paasimme illan jo hamartyessa. "Ei enaa," vaikeroi persukseni kun Santos vihdoin ja viimein karautti hiekkatielta kylanraitille. Kuuma suihku ja hyva ateria olisivat tervetulleita - joista jalkimmainen oli jalleen kerran helpommin hoidettavissa.
Perjantai-illan junaa kohti etelaa ja Argentiinan rajaa piti odottaa viela yksi paiva, mutta se olisi sen arvoinen. Ainoa vaihtoehto olisi hypata aamulla kimppakuljetukseen. Jeepilla.

Bonarit:

Hiiohoi! Junien Hautausmaalta.

Mina, Betty ja naapurileirin kokki.

Bolivian Lappi.