Iorana Rapa Nui, te pito o te henua!

Viimeiset viisi ja puoli tuntia alleni on avautunut pelkkaa Tyynenmeren suurta ja syvaa sinista pilvien valista. Mutta nyt. Kaukaisuudessa nakyy vihrea tapla, jota lahestymme liidellen. Koneen vaki havahtuu ja hiljenee. Nyt se on allamme - Paasiaissaari. Astuessamme ulos koneesta lammin tuulahdus yllattaa vasyneet kasvoni. (Vasyneet siksi, etta yokerhostahan ei lahdeta ennen kuin lentokenttataksin tuloon on 25 minuuttia.) Astun alas pienet portaat ja jo pian valitsemani majatalon emanta asettaa lein kaulaani: Tervetuloa Polynesiaan. Voisi huonomminkin paiva alkaa.
Edessani on taysi viikko keskella valtamerta, 3 900 kilometria emamaa Chilen rannikolta, yhta etaalla Tahitista ja 1 900 kilometria lahimmasta naapuristaan, Pitcairnin saaresta. Te Pito O Te Henua - maailman napa - kuten saarelaiset kotiaan nimittivat alun perin. Tanaan saari luokitellaan maailman syrjaisimmaksi asutuksi alueeksi. Myoskaan kokoa silla ei ole liiaksi - kaikkiaan 170 neliokilometria ja vajaat 4 000 asukkia eli rapanuita.

Emantani viikoksi, viiden lapsen yksinhuoltaja ja majatalon pyorittaja Ana Rapu, vinkkaa minulle kylan yhteisesta lounaasta jalkapallokentalla. Ensimmainen polynesialainen ateriani on mieleenpainuva: edellisyona Santiagon yoelamassa nautitut pisco-colat alkavat olla (onneksi) muisto vain ja saan vihdoin uutta elinvoimaa maakuopassa haudutetusta kanasta, kookoskakusta, korianteri-avokado-salaatista seka paistetusta perunan sukulaisesta camotesta. Hiljainen kavely- ja ruoansulatusretki pistaa hiljaiseksi. Kavelen satamasta (jos sita nyt sellaiseksi voi edes kutsua) ja lahden katsomaan ensimmaista moaitani silmasta silmaan. Kylla, perilla ollaan. Moait eli ympari saarta pystytetyt kivipaat ovat jalkelaisiaan suojelevia esi-isia eivatka jumalhahmoja, kuten usein luullaan. Tasta syysta he tarkkailevat aina sisamaahan ja selka merelle, vahtien jalkelaisiaan.

"Hei valkonaama, tulehan jo syomaan sielta."

Seuraava aamu valkenee synkkana ja myrskyisena (ei siis varsinaisesti "valkene"). Joudun toteamaan, etta kun aurinko suvaitsee nayttaytya, tulee siita ottaa kaikki irti. Ensimmainen paiva meni turhan rauhassa ja nyt sapettaa, jos siina meni viikon ainoat hyvat ilmat. (Onneksi kehnommat ilmat tarkoittavat vahemman turisteja, mutta jos nyt ei ihan lapimarkana tarvitsisi hengailla.) Loppujen lopuksi aurinkoa riittaa kuitenkin kuusi paivaa kahdeksasta, joten onni on myota. Sunnuntain kehnolle saallekin loytyy pian selkea selitys: aamukirkon jalkeen minut kutsutaan jalleen yhteiselle lounashetkelle. Ruoka on suht koht hyvaa ja sita on ainakin riittavasti. Paitsi etta haudutuskuoppaan jai kilokaupalla jotain herkkua, jota en viela maistanut. Hiilia tokkivat ukot naureskelevat kun kysaisen, mita ruskeahko muhennos on ja jaan ilman vastausta. Pian tavaraa on annoksessani aimo kauhallinen ja ensimmaisen suullisen reippaana maistaneena tajuan mista on kyse: hissi nousee kurkkuun kun mieleeni valahtelee flashareita Munkkiniemen ala-asteelta verilettupaivana - verimossoa! Ilmeeni on samanlainen kuin Stiflerilla American Pie 3:ssa kun han joutuu hymysuin nauttimaan annoksen koiranulostetta jota muut luulevat suklaatryffeliksi. Hyvaahan tama, heh heh.
No. Joidenkin mielesta juhlaan on aihetta: argentiinalaiset ovat juuri palauttaneet 1920-luvulla havinneen kivipaan takaisin saarelle. Mutta vanha kansa tietaa toisin. Moai ei ole aito, senhan huomaa nyt heti. "Viekoot saman tien takaisin tuon pahaisen kiven. Esi-isat ovat nyt suuttuneet - katso tata ilmaa," huokaa minulle lihaa banaaninlehdelta tarjonnut vanhus ja viittiloi kurjan nakoiselle taivaalle.

Pelia ei ole viela taysin menetetty: sunnuntaiaamun messussa papilla on kukkaseppele ja kylan vaki laulaa vanhoja polynesialaisia lauluja perusvirsien sijaan.

Seuraavana paivana nousen kukonlaulantaan. Sisalle pieneen huoneeseen tulvii kirkkaita auringonsateita yksi toisensa jalkeen, taittuen hieman ikkunan alla seisovasta banaanipuusta. Esi-isat ovat nahtavasti leppyneet. Ana Rapu on jo paistanut lettuja aamupalaksi, joita vain hetkea myohemmin ahmimme muun majatalon vaen kanssa yhteisen poydan ymparilla ja heittelemme riehakkaasti karttoja, internetista printattuja selostuksia ja opaskirjoja pitkin poytaa, joka jo notkuu teepannuista, kukkalautasista ja aprikoosihillopurkeista.
Hevosella, apostolinkyydilla, peukulla vai jeepilla? Arpa osuu talle paivalle nelja-kertaa-neloseen - paras tapa saada kokonaiskuva saaresta on lahtea ajamaan Hanga Roan kylasta itaista reittia pitkin rannikkoa. Reitti on hyvin selkea: ajetaan niin kauan rantaa pitkin kun oikealla on hiekkaranta. Sitten palataan keskiosan poikki koska lansirannikolla ei pysty ajamaan. Anan jeepilla tutkimme muutaman majatalokaverini kanssa jokaikisen matkan varrelle osuvan ahun eli moai-rypaksen, seka myos melkoisen (jopa uuvuttavan) kokoelman kivimuurien patkia, tunnistamattomia kivia kaiverruksieen seka luolia. Valilla pysahdymme vain istumaan ja tuijottamaan rantakiviin rikkoutuvia syvan turkooseja aaltoja tai ohitse laukkaavia hevosia. Ja nauttimaan raikkaasta meri-ilmasta. Ja alati ymparoivasta lannanhajusta.
Saavumme lounasaikaan paivan kohokohdalle, Rano Rarakun tulivuorelle, joka on selkeasti paata pidempi koko muuta maisemaa. Ikivanhan kraaterin paalla syomme evaita ja katselemme ymparille avautuvaa maisemaa: vihreita niittyja, yhta yksinaista palmupuuta, kraateria reunustavia kallioita, horisontissa nakyvaa myrskya (joka on toivottavasti lahempana Tahitia kuin meita) ja tulivuoren seinaa pitkin poikin vahan vaiheeseen jaaneita moaita, joista osa on jo hautautunut puoliksi maahan - esi-isien aika taitaa olla ohi.
Rano Rarakun tulivuoren luoteisseinama tunnetaan Ko Te Ara O Te Moaina eli moaiden polkuna. ("Polku" siksi, etta kun tutkimusmatkailijat kyselivat kylanvanhuksilta kuinka ihmeessa moait saatin siirrettya ja pystytettya rantaan he vastasivat ihmetellen outoja uteluita - hehan kavelivat, urpot.) Kun katsoo akkia, seina ei sano mitaan, mutta kun katsoo tarkemmin, alkaa seinasta nousta hahmoja - tuolla, tuolla, tuolla. Niinkuin Magic Eye -kirjoissa. Nama moait eivat ikina paase kavelemaan tuota polkua pitkin, vaan makaavat yha kyljellaan vuoressa.

Lempimoaini koko saarella, hymyileva esi-isa.

Suuri ahu eli Ahu Tongariki - 15 moaita.

Saaren vakea.

Paiva alkaa jo painua, ja saavumme Anakenan rannalle kun aurinko on jo kaukana, lahella horisonttia. Tahiti lahjoitti 1960-luvulla sukulais- ja ystavakansalleen palmupuita - itse Paasiaissaarihan on maantiedon kirjan perusesimerkki voimakkaasta eroosiosta, joka on pyyhkinyt tieltaan suurimman osan kasvustosta. Asiaa ei myoskaan auttanut, kun saarelaiset hakkasivat ihan omin kasin suurimman osan saaren puista, jotta kymmenmetriset esi-isat saataisi viela pystyynkin. Vuosikymmenten aikana palmut ovat kuitenkin muuttuneet jalleen (toivottavasti) pysyvaksi osaksi maisemaa, ne kun tekevat rannasta ihan ehdan trooppisen tuntuisen.






Seuraava paiva alkaa tehtavalla: Ana Rapun pojat ovat vieneet hevoset laitumille, joten jostain on loydettava toiset kaakit. Sellaiset loytyvat suht kivuttomasti kun hedelmatorin kahvilanpitaja Kati ystavallisesti lahtee etsimaan poikaystavaansa Chicoa, "jolla luppoaikaa luulisi loytyvan", han tokaisee naennaisen ironisesti. No, Chico loytyy, hanelta irtoaa kaksi otusta ja lahtee viela mukaankin koko paivaksi. Sinansa hyva idea, silla kerran Raumalla 10 minuuttia ratsastaneena en tuntisi oloani kovin vakuuttuneeksi lahtiessani laukkaamaan kohti tulivuorta kotitekoisen satulan paalla istuen. Hevoseni on onneksi lempea tapaus ja melko laiskakin. Sen nimi on aloittelijalle sopivasti Honu - Kilpikonna. Chico opettaa minut kuitenkin myos pistamaan vauhtiakin Honuun, muuten emme kuulemma ehtisi takaisin ennen pimeaa. Wiiiiiiiiii!!!!! Kiljun laukatessani alas tulivuoren rinnetta Honun selassa. Tilatkaa mulle Villivarsa kotiin! Innostus kuitenkin lopahtaa kun heraan seuraavana aamuna kaksoisraajahalvaukseen ja perskuolioon ja olenkin suht valmis jattamaan hevostouhut hyvaksi toviksi. Nain ilmoittavat itse asiassa yhteen aaneen lahes kaikki ruumiinosani navasta alaspain.


Huipulla tuulee.

Chico selittaa.

Han saapui vihdoin ratsain, huomautti esi-isa.

Koska autossa, pyoran selassa enka ainakaan hevosen selassa enaa voisi istua - ehka ikina - paatamme suorittaa seuraavan paivan kavellen ja saan seurakseni juuri puolitoista kuukautta eri puolilla Polynesiaa viettaneen ranskalaiskundin (prkl) seka Argentiinassa hengailevan irlantilaismimmi Niamhni AoDhan kanssa (pakko mainita nimi erikseen). Liftaamme rannalle ja paatamme levata kimaltelevan meren aarella tovin ennen rankkaa siirtymaa pitkin lansirannikkoa takaisin Hanga Roaan. Anakenan moaiden luona on jotain meneillaan, huomaan. Lahempi tarkastelu paljastaa, etta ryhma norjaa puhuvia vanhuksia parin paikallisen kanssa kukittaa Ahu Ature Hukin suurta moaita. Yritan laskea yksi plus yksi. Hetkinen, norjalaistutkimusmatkailija Thor Heyerdahlhan vietti kuusi kuukautta saarella 1950-luvulla. Ja nyt, vuosi 2006 eli miinus 195x on... Eli? Kylla, edessani seisoo idolini Thorin poika - itse Thor Jr.!!! He viettavat Ekspedisjon Kon Tikin 50-vuotispaivaa ja siirryn viereen tuijottamaan. Keskeytan vihdoin eloisan keskustelun ja alan selittaa omiani. Thor Jr. kertoo minulle, kuinka han juuri talla samaisella rannalla 16-kesaisena vietti puoli vuotta auttaen isaansa ja taman ryhmaa. Rapanuilainen isoaiti ei lakkaa halailemasta valkohapsista miesta ja taman seuruetta - hanhan oli itse mukana nuorena naisena kantamassa kivia noiden kaukaa tulleiden miesten kanssa. Yhdessa he laulavat polynesiaksi laulua Kon Tikista, jota kukaan ei ole unohtanut naiden vuosikymmenten aikana. Kaverini alkavat pikku hiljaa kypsya ja katsella vaivihkaa kellojaan, kun en vielakaan malta jattaa norjalaisvanhusten seuraa ja jatkan innoissani selittamista heille ruotsin ja norjan sekoituksella kuinka saavuin tanne nimenomaan Thor Seniorin innoittamana. Menen viela myohemminkin hairitsemaan Thor Jr:n aurinkorasvausta ja en ole aivan varma onko han yhta innoissaan jutuistani, mutta "meni jo".


Polynesialainen iso-aiti, Thor Jr. ja allekirjoittanut. Kuhan hengaillaan.

No niin, kun saavumme vihdoin Hanga Roaan kuuden ja puolen tunnin kavelyn jalkeen, jalat huutavat armoa (ja myos kylmaa olutta) ja olo on levollinen. Koko paivana emme nahneet Thorin jalkeen ainoatakaan ihmista, ainoastaan satunnaisia tuijottavia lehmia, hevosia, seka vihreaa heinaa, tummanpuhuvaa kivea seka kirkkaan sinista taivasta ja merta. Ja yhden kuolleen hevosen. Ja lehmien paakalloja.




Seuraavana paivana taivaat nayttavat harmikseni taas aukenevan. Riskeerataan kuitenkin ja lahdetaan hyvissa ajoissa kavelemaan saaren itaiselle tulivuorelle (joita on yhteensa siis kolme) ja kohti taman 2,5 miljonaan vuotta vanhan kraaterin paalla sijaitsevaa Orongon seremoniakylaa. Ennen vanhaan kevaan koittaessa, valitsivat kaikki kuusi heimoa oman edustajansa kilpailemaan Lintumiehen tittelista seuraavaa kierrosta varten. Ehdokkaat rakensivat pienen ruokopaatin, johon he lastasivat evasta ja sitten lahtivat parskimaan Orongon alla nakyvalle minisaarelle - lahinna meresta nousevalle kivelle - Motu Nuille. Taalla he saattoivat odottaa kaksi tai kolme viikkoakin kunnes nokitiirat vihdoin munivat. Ensimmainen munan loytaja kiirehti takaisin Orongoon lahes kahden kilometrin uinnin ja jyrkan seinaman kiipeamisen jalkeen. Jos han onnistui ojentamaan saaren arikille eli hallitsijalle munan ehjana, hanesta tehtaisiin kunnioitettu Lintumies seuraavaksi vuodeksi ja han asuisi eristettyna tulivuoren takana omassa pyhassa mokissaan ja kukaan ei saisi hanta nahda, koskea eika puhutella avustajan eli hopun lisaksi koko vuonna. Myoskaan tukkaa ja kynsia ei saanut leikata. En tieda saiko pesulla kayda, ehka ei. Moiselle touhulle pistettiin stoppi kun lahestyssaarnaajat tulivat tiluksille melskaamaan joskus 1880-luvulla. Etta kiitos vaan siitakin heille.


Lintumiesveistos kirkossa.

Perjantai. Viimeinen kokonainen paiva saarella sujuu leppoisissa merkeissa Anakenan rauhaisalla rannalla. Liftaan yksin rannalle aamulla roskakuski Geronimon kyydissa ja saan sen itselleni suurimmaksi osaksi paivaa. Jossain vaiheessa ilmestyy vahan jengia, mutta lukema ei osu mielestani yli tusinan. Olo on hieman vasynyt, tai ehka pikemminkin raukea, ahkeran viikon jalkeen. Lisaaktiviteettia saatiin viela edellisyona kun yomyssya etsiessa ryhma paikallisia nuoria vinkkasi kiinnimenneeseen baariin. Lauleskeltiin taysikuun loisteessa Beatlesia ja Eaglesia aamukolmeen saakka pahamaineisen piscon voimin. (Irkku laitettiin myos laulamaan U2:sta, mutta itsehan en kyseisen bandin tuotantoon alentuisi.) Valilla ystavamme lauloivat Let It Be:ta rapanuiksi, sanoja keksien, ja vaativat etta kirjoitamme sanat heille englanniksi muistiin vastaisuuden varalle.


Viimeisena aamuna saari hehkui vihreytta ja lampoa - tallaisena sen haluankin muistaa. Kun lentokone vihdoin nousi ilmaan, tuo pieni saari havisi nyt horisonttiin yhta nopeasti kuin oli sielta noussutkin viikkoa aikaisemmin. Ja nyt, vain hetki sen jalkeen kun lentoemannat vetivat vasyneet hatauloskayntishownsa, loin viimeisen katseen saarelle, joka oli tullut tutuksi ja turvalliseksi - mutta ei sen vahempaa mystiseksi.

Paasiaissaari kuvina: