Suolaa, suolaa ja lisaa suolaa

Kymmenisen vuotta vanha Toyota-jeeppi starttaa kohti tuntematonta eraana kauniina aamuna kello 10 (eli 10:40 - tietenkin). Uyunin polyinen kylanreika jaa taakse kun seurueemme kaasuttaa pitkin "tieta" innokkaan latinopopin vallatessa koko rahjaisen auton. Nelja-kertaa-neloseen on ahtautunut kuski-opas Santosin, kokki Bettyn seka itseni lisaksi omituinen sveitsinsaksalainen Floreline (painotus tavulla -saksalainen), uusseelantilainen holosuu Gemma hitaalla kayvan surffikaverinsa Casperin kera, israelilais-jenkki-saksalainen Ilan (kylla, 3 passia - viela ei ollut jaanyt kiinni) seka aussitytto Kristy, jonka mielesta kaikki on "fuckin´ insane". Tasta tulisi viela piiiiitkat kolme paivaa.
Mieli matkaseurasa kuitenkin muuttuu melko pian ja yhteinen savel loytyy. Pikainen pysahdys suolanjalostuskylassa on esimakua tulevasta - pian kaukaiset vuoret luovat heijastuksia maahan ja horisontin rajapinta ei enaa olekaan niin selkea. 12 000 nelion kokoiselle suolakentalle on satanut vetta ja koko maa on syvemmilta kohdilta yhta peilia. Muissa kohdissa maa rakoilee ja suola rikkoutuu kahdeksankulmioiksi polttavassa auringossa.

Maata nakyvissa.
Santos paastaa kaksi kerrallaan katolle istumaan kun huristelemma kohti lounaspaikkaa. Suola pollyaa hienonhienona puhtaanvalkeana polyna paljaille kasivarsille ja jaloille seka kasvoille, tayttaen sieraimet, suun ja korvat. Maisema on epatodellinen - horisonttia ei ole, kirkkaan sininen taivas yhdistyy jossain kohtaa vastakohtaansa, kirkkaan valkoiseen maahan. Mutta missa?

Ojentaisitko suolan, kiitos.
Santos kaivaa esiin retkipoydan ja rudullisen poytaliinan. Betty virittaa trangian ja alkaa paistaa laamapihveja, kuinkas muutenkaan. Quinoa- ja vihanneslisukkeet uppoavat naantyneeseen seurueseen ja lyhyen levon jalkeen matka saa taas jatkua. Iltapaivan viilentyessa jeeppi tuntuu jo kotoisalta kun lihasmuisti liittaa persuksen saumattomasti tahmeaan takapenkkiin.
Ensimmainen yo vietetaan kylantapaisessa taloyhteisossa, jonne generaattori polkee 3 tuntia sahkoa illassa. Lammin suihku on aavikolla luksusta, jonne pimea tuo valittomasti jaatavan viiman. Eli: naapurintytto lappaa pokkoa pesaan vesiboilerin alla ja huutaa sermin lapi vahan valia "Valmista jo?" Joo, valmista jo, vastaan ja luovutan.
Ilta kuluu rattoisasti kynttilan valossa korttia latkien ja teeta singanin kera siemaillen - paikallinen myrkky, joka maistuu pirtsakalta tequilan ja kusen sekoitukselta. (Sekoituksen nimi on muuten té con té eli teeta teen kera - ala kysy.)
Aamupalan jalkeen aloitamme laguunipaivan - valkoista, sinista ja punaista. Matka aavikkoa pitkin taittuu myos lukuisten villien kivimuodostelmien kautta. Valilla vedamme tien sivuun - joskus pisutauolle, tai valokuvaamaan, tai siksi etta tiella makaavat laamat eivat yksinkertaisesti siirry ja muulloin mista tahansa tekosyysta paastaksemme hetkeksi pois jeepista.

Hullu Auto.

Kolme varia: punainen.

"Tuo valkoinen laguunihan on ihan kuiva joten sen lapi voi kivasti kavella."
Toinen paiva paattyy viela alkeellisimpiin oloihin kuin edellinen - singaniakaan ei ole enaa jaljella. Betty kokkaa kanaa illalliseksi ja pelaamme korttia siihen asti kun sahkoa riittaa - talla kertaa iltayhdeksaan. Nukkumaan on syytakin menna aikasin silla Santos uhitteli herattavansa meidat neljalta. Ja herattikin. Autollinen paivansateita lahti pimean kylmaan aamuyohon paallaan joka ikinen villatuote, mika La Pazista tarttui mukaan. Takapenkki havahtui viiden maissa kun saavuimme maasta hoyryaville geysireille ja Santos sai anteeksi. Hetken lammiteltyamme kananmunanhajuisessa hoyryssa ahtauduimme taas jeeppiin ja huristimme eteenpain. Aurinko oli juuri ja juuri nousemassa lammittamaan jalleen yollista aavikkoa kun saavuimme kuumille lahteille. Ulos autosta ja uikkarit paalle. Joka suusta kuului riettaahko "aaaah"-aanne kun vuorotellen hyppasimme luonnonaltaaseen. 30-asteinen vesi tuntui aika passelilta ilmanlammon liikkuessa jossain kymmenessa. Vieressa Betty viritteli jo picnicpoytaamme, pisti teevetta porisemaan ja kaivoi kysta kyllaa kylmaboksistaan.

Mmm-mmm, kylla vain.

Ja maaliskuun kalenterikuva.
Loppupaiva kuluikin pitkalti autossa ja takaisin Uyuniin paasimme illan jo hamartyessa. "Ei enaa," vaikeroi persukseni kun Santos vihdoin ja viimein karautti hiekkatielta kylanraitille. Kuuma suihku ja hyva ateria olisivat tervetulleita - joista jalkimmainen oli jalleen kerran helpommin hoidettavissa.
Perjantai-illan junaa kohti etelaa ja Argentiinan rajaa piti odottaa viela yksi paiva, mutta se olisi sen arvoinen. Ainoa vaihtoehto olisi hypata aamulla kimppakuljetukseen. Jeepilla.

Bonarit:

Hiiohoi! Junien Hautausmaalta.

Mina, Betty ja naapurileirin kokki.

Bolivian Lappi.

Aiti Titicacan yli Boliviaan (uusia kuvia, halleluja)

Syomassa kaislaa kelluvalla saarella - tietenkin.
Siina missa Machu Picchu ehdottamasti ansaitsi ikioman tekstinsa, olisi saali sivuttaa kaikki se muu meininki mita taalla on meneillaan. Nyt siis hieman petraan tietokatkoksia. Seuraa sekavaa kertausta kuvineen viimeisen parin viikon ajalta.
Talla hetkella vaikutan La Pazissa, eli tie on kulkenut jo rajan yli Boliviaan. Olen ollut nyt aloillani jo viitisen paivaa - ei siksi, etta taalla olisi alyttoman paljon nahtavaa ja tehtavaa, vaan ihan vaan siksi, etta viime paivat ovat kuluneet ponton merkeissa. Ironista sinansa, etta olen syonyt koko reissun ajan mm. bussiaseman naisten kotijuustoa maissin lisukkeena (choclo con queso), joka paiva tuoretta salaattia (ehdoton ei-ei opaskirjojen mukaan) ja pessyt hampaita hanavedella. No, maanantai-iltana paatettiin menna syomaan irlantilaisten matkakumppanieni kanssa kerrankin kunnolla ja vahan kalliimmalla (peruslounashan eli salaatti, keitto, kana riisilla ja jalkkari maksaa euron) ja kuinkas ollakaan - vatsat kuralla puolella poytaseurueesta. Sinansa tauti ei iskenyt rajuna, mutta tollanen vetaa aika vasyneeksi, etenkin taalla neljassa kilsassa missa toiminta on muutenkin tarpeeksi vaikeata.

La Pazin katukuvaa (huomaa villit sahkoviritykset).
Ilman ohuudesta kertoo hyvin se, etta eraat aussit mun hostelilta oli ollut parin paivan vaelluksella lahivuorella ja kukaan ei ollut paassyt ylos asti kun kuulemma yolla teltassa hengastyy kun kaantaa kylkea. Nyt vasta tajuaa, etta joku Everestin kiipeaminen on aika sairas urakka.
Hostelielamasta sen verran, etta se on parhaimmillaan ja pahimmillaan niin kuin vasynyt yla-asteen luokkaretki kun porukka kikattelee yomyohaan joillekin huonoille jutuille. Samassa huoneessa saattaa olla 20 punkkaa ja AINA on joku kipeana, joku kannissa ja joku japanilainen joka ei puhu englantia eika espanjaa. Paasaantoisesti jengi on mukavaa, mutta joskus palaa pareeet. Nyt asun sekadormissa, jossa on kuusi sankya ja on kaikinpuolin kiva mesta, ilmava ja puhdas. Suihkuvesi on tietenkin korkeintaan kadenlampoista. Juuri mun kanaepisodin yona, jolloin vessareissut olivat pikkutunneilla useat, saapui huoneemme brittivahvistus umpipaissaan kotio. Kuulin sen jo korttelin paasta ja kun se tytto (brittitytot on pahimmat - Vetelehtijat livena) vihdoin paasi ylakertaan huoneen tienoille, ne alkoi sen kaverin kanssa "luistelemaan" edes takas. Sit meni viela vartti ennen kuin se loysi sankyynsa. Tollaisina hetkina - vatsakrampeissa yksin vieraassa kaupungissa ja samassa huoneessa viiden vieraan ihmisen kanssa - haluaa vain hetkeksi kotiin sohvalle makaamaan. Mutta sitten olo paranee ja kaikki nayttaa taas valoisammalta.
La Paz on todella lunki kaupunki. Ihmiset hairikoivat paljon vahemman kuin Perussa, mutta taallakin useimmilla juttua riittaa. Joudun sanomaan alakerran parturille joka paiva nelja kertaa etten raaskisi leikata tukkaani. Joka ikinen kerta kun kavelen ohi se vetaa etusormea ja keskisormea ilman lapi paani vieresta imitoiden saksia - "Joko leikataan mister?".

Uhrilaamat.
Mun korttelissa on kymmenen parturin lisaksi myos ns. Noitatori. Siitakin kavelen ohi joka paiva ja mummot yrittavat kaupitella vaikka mita. Voisin kuulemma ostaa kuolleita ja kuivattuja laamanpaita, -sikioita seka vyotiaisia uhratakseni ne Pachamamalle eli Aiti Maalle. Yksi mummoista yritti tuputtaa lemmenjuomaa, jonka voisin ihan katevasti sujauttaa jonkun tyton ruokaan jotta han rakastuisi minuun. Silla olisi ollut myos erilaisia rohtoja rahantekoa, alykkyytta ja potenssia varten. Ostin yhden taika-amuletin, jotta voisin ottaa kuvan kuivaustuomion saaneista laamaraukoista.
Kuvaaminen on aika ongelmallinen juttu taallapain. Ensinnakin siksi, etta aina ei viitsi kaivaa esiin kallista kameraa keskella katua. Toiseksikaan siksi (ja ehka paallimmaisena syyna), etta itselle tulee vaistamatta helposti olo, etta asettaa paikalliset elaintarha-asemaan kun pistaa rapsien. Ehka pitaisi olla enemman pokkaa, mutta monta hyvaa hetkea on jaanyt valiin kun ei vaan kehtaa kaivaa sita kameraa taas esiin. Eilen kavelin pitkin laheisia hedelma- ja vihanneskujia etsiessani valipalaa kun sitten kysyin eraalta naiselta, josko voisin ottaa kuvan hanesta (oli pakko ostaa eka banaani). Se oli vahan vastahakoinen joten selitin olevani toimittaja ja tekevani juttua kauniista Bolivian maasta. Se vaitti etta olen huijari ja etta aion myyda hanen kuvansa Lontoossa viidella dollarilla eteenpain ja tienata(!). Sitten se alkoi nauraa kun yritin ottaa kuvan ja meni piiloon kurpitsojen taakse, josta se kommentoi ettei halua valokuvaan koska nayttaa tanaan hirviolta. Luovutin ja otin kuvan hedelmista.
Ainiin ennen kuin unohdan, jengi ei tosiaankaan osaa sanaakaan englantia useimmissa paikoissa taalla. Perussa nain yhella naisella t-paidan, jossa luki "Iron Pumping Brotherhood" ja siina oli kuva isosta habasta. Tana aamuna tuli vastaan yksi bolivialainen vaari, jonka kollarissa luki "Once you go asian, you´ll never want caucasian". Hahahaa...

Cuzcon hillittya charmia.

Mina, Maartje, Mario ja frendi.
Niin mihin ma jain. Ennen Picchua olin siis muuten Cuzcossa joku viitisen paivaa. Se on vanha inkapaakaupunki, joka toimi aikoinaan koko Pyhan Laakson keskushallintona. Espanjalaiset rakensivat sinne omaan tyyliinsa paljon kirkkoja ja toreja - lopputulema todella natti, aika samanlainen oikeastaan kuin kaikki muutkin mantereen espanjalaistetut kaupungit (Quito, Lima, Arequipa nyt ainakin). Illalla keskustori voisi olla tahan aikaan suoraan Skotlannista - nain sadekaudella iltaisin usein ripottelee ja on salaperaisen usvaista vaikka koko paivan olisi ollut nattia ja selkeaa. No, Cuzcossa oli mukava roikkua ja olla tekematta oikeastaan mitaan. Hengailin Marion kanssa (itavaltalainen joka oli tuttu jo rannikolta) ja hollantilaistytto Maartjen kanssa, joka oli juuri ollut pari kuukautta toissa orpokodissa ja nyt tien paalla. Roikuttiin kahviloissa ja Mama Africa -nimisessa backpackerbaarissa, jossa luukutettiin reggaetonia seka muita paikallisia hittituotteita Pisco Sourin voimin pikkutunneille asti. Kiivettiin lahimmille kukkuloille katsomaan jotain raunioita mutta muuten kulttuuri jai pahasti valiin. Aina ei jaksa. Ja kun edessa oli Machu Picchu, ei ehka tarvinnutkaan.
Tapasin muuten eilen ensimmaiset suomalaiset Samin jalkeen. Oli outoa puhua suomea ihan kasvotusten.
Ainiin. Cuzcosta lahdin siis Titicacan rannalle eka Punoon, joka tunnetaan ns. kelluvista saaristaan. Jengia asuu yha kotikutosilla leikkisaarilla - kaksi metria paksu kaislasta punottu saareke kannattelee yllattavan hyvin. Itse saaret (ne joihin paasi kaymaan) olivat vahan rahat-pois-menoa ja perinteiset koltut taisivat olla heitetty paalle viisi minuuttia ennen kuin gringojen pikavene hurautti paikalle. Mutta ihan kivat joo. Raps raps. Maistoin kaislalihaa, oli vahan kurkun makuista. Eteenpain.

Kelluvan saaren vakea.
Haivyttiin siis samana paivana viela Bolivian puolelle, Copacabanan rantakylaan, yha siis Pyhan Jarven rannalla. Me - siis mina, kaksi irkkua ja yksi brasilialainen jehovantodistaja (pitaa mainita erikseen) - ehdimme juuri ja juuri rajan yli. Meni juoksuksi silla rajamiehet olivat jo lahdossa kotiin. Meinasi kayda hassusti kun muut olivat jo yli ja itse etsin viela Perun maahantulokorttiam, jota ei loytynyt mistaan. Bolivian puolella oltiin jo verhot kiinni ja jouduin heittamaan viisi dollaria perulaisille ja ryntaamaan maen toiselle puolelle kun muut kannustivat huudoillaan ja yrittivat kysella tyhmia rajamiehilta, jotta he jaisivat viela hetkeksi. Ehdin, huh.
Seuraavana paivana lahdettiin veneella parin tunnin paahan Aurinkosaarelle, jossa inkalegendan mukaan aurinko syntyi. Vieressa on myos yhta pyha Kuusaari. Menomatka oli ihan loistava. Maattiin irkkujen kanssa veneen kannella taydessa auringossa, liplatellen pitkin turkoosia Titicacaa (norttifakta: maailman korkeimmalla sijaitseva purjehdittavissa oleva jarvi, ainiin kerroin kai jo). Itse saari oli yhta upea - aika moni auringonlasku kalpenee sille nakymalle.

Saari on yhta porrasta ja hiki iski pintaan valittomasti. Oltiin siella yota jossain hostelin irvikuvassa. Pimean tullen lahdettiin etsiman ravintolaa ja huomattiin etta kaikissa taloissa on valot poissa (kello on kahdeksan). Yksi paikka oli auki ja perheen iska lupasi valmistaa meille taimenta riisin kera, jarvella kun ollaan. Mina, irkut, kaksi chilelaista kundia ja yksi uusiseelantilainen tytto odotettiin taimenia kaksi tuntia, jotka ilmeisesti lahdettiin kalastamaan siina vaiheessa. Yhtakkia puhkesi jumalaton ukkosmyrsky, mika ei ole epatavallista niilla seuduilla. Ulos ei iljennyt lahtea joten ainoa vaihtoehto oli istua ja odottaa. Juotiin perheen jokaikinen kalja pelaten chilelaista juomapelia. Perhe oli mennyt nukkumaan jo ajat sitten. Yolla saa selkeni hieman ja lahdimme takaisin hostelille. Tietenkin sade alkoi heti uudestaan ja kastuimme kuitenkin.
Okei, nyt olen suurin piirtein kasitellyt missa olen pyorinyt. Huomenna haivyn vihdoin eteenpain. Pitaa menna nelisen tuntia bussilla Oruro-nimiseen kylaan, josta lahtee juna illalla etelaan. Juna menee napparasti vain muutaman kerran viikossa sita valia (en oikeastaan olisikaan paassyt siis aikaisemmin pois) mutta hyvaa kannattaa odottaa: kun juna kestaa 7-8 tuntia, bussilla menee 11 tuntia. Kuivalla kaudella. Puhuin just jengin kanssa, jotka tulivat samaa tieta alhaalta ylospaina - 26 TUNTIA. Olivat paasseet viela tyontamaan dosaa ja mutaa oli nilkkaan asti.
Mutta lisaa raporttia siis etelasta. Loppu.
Bonuskuvia:

Kaktuksen hedelma -maistuu kranaattiomenalta.

Iltapaivakruisailua La Pazin liepeilla.

Bolivialainen bisnesmies karnevaalihurmoksessa - kuva viikon takaa harjoituksista, itse juhla on tana viikonloppuna (raportti laahaa perassa).

Inkaportti Aurinkosaarella.

Retki Kadonneeseen Kaupunkiin

Kello on nelja aamulla kun arvomme matkatoverini brittilaisen Michaelin kanssa pitaisiko sittenkin odottaa ensimmaista bussia aamukuudelta, jolla paasisimme suoraan Machu Picchuun nopeasti ja ennen kaikkea kuivana. Ei. Kavelemme - niinhan olimme vannoneet edellisena iltana. Yo on edelleen sakkipimea, viluisa ja marka ja auringonnousuun on viela aikaa. Lahdemme valumaan alaspain kohti Urubamba-jokea pitkin Aguas Calientesin kiemuraisia kujia - taman lahemmas ei paase majoittumaan. Kylan keskusaukiolla peraamme lahtee huskykoira, valkoharmaa susi oikeastaan. Se ei poistu viereltamme. Toivottavasti se ei yrita varoittaa jostain, ajattelen.
Ylitamme joen ja paasemme jonkinlaiselle tielle toisella puolella. Sade alkaa uudestaan. Nailla korkeusasteilla siirrytaan jatkuvasti mikroilmastosta toiseen eika ennusteista ole juurikaan apua, silla taysi aurinko voi minuuteissa muuttua ukosmyrakaksi.
Joudumme parjaamaan yhdella otsalampulla - omani jatin rinkkaani Cuzcossa, tietenkin. Katulampuista on turha uneksia taallapain. Tie alkaa viettamaan yha ylemmas ja ylemmas. Tajuamme, etta matkamme moninkertaistuu tata menoa, silla kaarmeena vuorenrinnetta nuoleva autotie joutuu tekemaan leveita silmukoita, jotta ajoneuvot pysyisivat tiella. Valkoinen husky ilmestyy aina vahan valia eteemme ja heiluttaa hantaansa odottaen malttamattomana - tulkaa jo, laiskat valkonaamat. Sitten se katoaa taas metsaan ja tajuamme vihdoin mista kavelypolku kulkee. Polvet joutuvat koetukselle, kaikki kamat ovat jo marat ja henki salpautuu aina vahan valia korkeuden takia - mutta tatahan me pyysimme. Kello lyo kuusi kun saavumme ylatasanteelle. Muinaisia raunioita suojelee portti, jota reunustaa lippuluukku. Kun Unesco vihdoin vuonna 1983 otti suojelukseensa pyhan paikan, voi vain toivoa etta pulittamastamme 10 dollarista edes osa menisi itse muinaisraunioille eika Liman byrokratian illallis- ja autorahastoihin. (Sinansahan kummallista on, etta paasylipputulot liikkuvat vuosittain miljoonissa ja siltikin restaurointikassa on alati pakkasen puolella.)

Aika mystista, eiko.
Vaikka olo on tyytyvainen ja suunnitelman mukaisesti paasimme ylos ennen ensimmaista bussia, haavekuva auringon noususta tuhatvuotisille raunioille ilman turistirysaa kariutuu. Portista paasee sisaan kuudelta, mutta lippuja ei myyda ennen seitsemaa - ei vaikka lippukassassa hengailee jo nelja virkailijaa siemailemassa coca-teeta ja vastailemassa yha uudestaan ja uudestaan kourallisen urheita kavelijoita kysymyksiin. Pian pieni bussillinen lento-juna-neljan tahden hotelli-yksityiskuljetus-lippu jo kourassa -turisteja iskee paikalle ja kavelee hymysuin portista sisaan. (Onneksi ilma on niin huono, etta auringonnoususta ei ole tietoakaan harmaassa pilvimassassa.) Valkoinen husky seurasi meita lopulta koko matkan alhaalta ylos ja keraa nyt rapsutuksia sisaanpaasya odottavilta gringoja.
Ihme tapahtuu ja kello 7.15 lipunmyyntiin oikeutettu henkilo saapuu paikalle ja paasemme sisaan. Bongaamme saman hostelin hollantilaisen ja israelilaisen kundin, jotka olivat fiksuna hommanneet oppaan etukateen - mika paljastui aika oleelliseksi, mikali haluaa tunnistaa kiviseinan toisesta.

Klassinen kuva.
Maisema oli uskomaton. Taitavasti rakennetut kiviportaat reunustavat koko tasankoa, joka jaa Machu Picchu- ja Huaynapicchu-vuorten keskelle. Levollisen nakoiset ruskeat, vaaleat ja mustat laamat vaeltavat laiskasti pitkin tuhatvuotisia kujia ja jyrsivat ruohoa seinan vierustalta - autuaan tietamattomina jalkojensaalle jaavasta historiallisesta aarteesta. Pilvet liukuvat kaupungin yli valilla paljastaen koko alueen kaikessa mahtavuudessaan, valilla piilottaen sen kokonaan harsoonsa. Kun katsoo eteensa avautuvaa muinaiskaupunkia ja syvasta viidakosta nousevia kukkuloita on vihdoin siirtynyt sisalle ala-asteen historiankirjaan. Olen nyt taalla. Taman jalkeen yksikaan museo, raunio - mikaan - ei nayta enaa miltaan. Aamun utuinen tunnelma tuo viela oman mystisen lisansa. Nain sadekaudella turistejakaan ei ole liiaksi ja jokainen saa nauttia inkakaupungin pyhasta tunnelmasta omassa rauhassaan.
Opas kertoo paikan taydellisesta harmoniasta luonnon kanssa - jokainen ikkuna, porras ja seina oli tarkkaan harkittu suhteessa aurinkoon, ymparoiviin vuoriin ja toisiinsa. Tarkein kaikista on keskella kaupunkia sijaitseva Auringontemppeli. Joka Juhannuksena (tarkemmin sanottuna kesakuun 21. paiva) kun paiva taittuu, tuon paivan (ja vain tuon paivan) ensimmainen auringonsade osuu keskelle pyhaa ikkunaa valaisten uhritasanteen. Mikaan ei ole sattumaa.
Espanjalaiset eivat ikina loytaneet Machu Picchua ja tasta syysta Kadonnut Kaupunki pysyi koskemattomana sen hylkaamisesta 1530-luvulla aina vuoteen 1911, jolloin se loydettiin uudestaan. Koko taman ajan vain inkojen perilliset tunsivat kaupunkiin kulkevat salaiset reitit pitkin sademetsaa ja vuoria. Klassisin tapa saapua mestoille on lahtea Cuzcosta vaeltaen nelja paivaa pitkin Inkapolkua, joka on valitettavasti kiinni aina helmikuussa, jolloin saa on kaikista huonoin ja on sopiva aika siivota ja korjailla polkua.

Picchu-jengi.
Paiva kuluu nopeasti Machu Picchussa. Lahdemmee kaymaan kaupungin toiselle puolelle nousevalla Huaynapicchulla. Kavely ylos vuorenrinnetta kestaa puolisentoista tuntia ja vartin valein meinaamme kaantya takaisin. Valilla pitaa kirjaimellisesti vetaa itseaan ylospain tarrautuen polkua (aina valilla) seuraavaan koyteen tai kateen osuvaan puuhun tai kiveen. Nakyma on ylhaalta viela huikeampikuin sisaankaynnin puolelta. Puoleltapaivin pilvet ryomivat erilleen ja antavat lampiman auringon valaista koko vuoren ja senalle jaavan Machu Picchuun. HUH HUH miten siistin nakoista. Syomme evaskekseja ja tarinoimme reissuista pitkin mannerta. En haluaisi olla missaan muualla.
Pian sade yllattaa jalleen (tai siisei yllata) ja on pakko lahtea takaisin kylan suuntaan - bussilla talla kertaa. Cuzcoon vievaan junaan pitaa ehtia neljalta ja edelleen yobussilla Titicaca-jarvelle - mukava tietaa, etta saa lamminta paalle ja sankya alle kenties seuraavan paivan illalla.

Leiki kanssani ole hyva.
Juuri ennen poistumista takaisin moderniin maailmaan naen vilauksen tutusta turkista. Lahden juoksemaan ystavamme huskykoiran peraan, joka oli paassyt livahtamaan sisaan Machu Picchuun. Loydan sen pian - jahtaamassa laamoja, jotka yrittavat kiljua sille vihoissaan. Kolme laamaa piirittavat koiran, joka heittaytyy selalleen, toivoen heista leikkikavereita. Laamat ovat eri mielta ja yrittavat purra sita. Yritan houkutella sita mukaani, takaisin alas kylaan muiden koirien luo mutta bussi lahtee pian ja koira jaa inkojen kaupunkiin. Kenties se lahtee yoksi kylalle, mutta varmasti palaa taas aamuyosta seuraavien reppureissaajien mukana ylos pitkin sateista polkua.

Tietoisku

Huomaa, etta julkaisin suht perakkain kaksi juttua, piti saada vahan kurottua valimatkaa kun oon ollut laiska. Lue siis ekana se aiempi juttu, voi olla vahan selkeampi nain.
Meinasin lopettaa koko blogin pitamisen kun Arequipassa olin kirjoittanut ja ladannut kuvia puolitoista tuntia kunnes koko kaupunkiin tuli SAHKOKATKOS. Palo kaamit taysin. Pitaa ehka tosin tottua tallaseen meininkiin, jos meinaan viettaa viela viitisen kuukautta talla mantereella JOSSA MIKAAN EI TOIMI...

Puuskutusta viidessa tonnissa

Paatin aloittaa joka tekstin omakuvalla.


Ja viela toinen.

Aamu valkeni keidaspaikka Huacachinassa hieman vasyneena grillibileiden myota ja paiva kuluikin leppoisasti altaalla. Jengi luki kirjoja, nauroi tyhmille jutuille ja pureskeli coca-lehtia. Jalkimmainen on hauskaa ajanviettoa: suu tayteen kuivatettuja lehtia ja pureskelemaan. Valilla voi haukata pienen murun sellaisesta saven nakoisesta moykysta, joka toimii katalysaattorina lehtien kanssa ja aiheuttaa suun vaahtoamista. Kun hampaat ja poski alkavat puutua, kuuluu mosso sylkaista komeassa kaaressa palmun juureen. Sit sama uudestaan. Aavikolla cocalle ei ole varsinaista perusteltua kayttoa vaikka sita onkin kiva mutustella, mutta vuoristossa siita on oikeasti apua sorocheen eli vuoristotautiin.
Mut joo. Iltapaivalla alettiin suunnitella lahtoa eteenpain tanskalaisen Joachimin kanssa. (Kyseinen tuttavuus opiskelee viestintaa Kopiksen yliopistossa ja oli ollut Rio de Janeirossa vaihdossa syksyn.) Joachimilla oli paikkavaraus iltakymmenelta Icasta lahtevaan yobussiin kohti Arequipaa etelassa. Ajattelin etta tulen samalla bussilla. Laiskoina emme jaksaneet liikkua altaalta ennen pimeaa ja kun paasimme taksilla laheiseen Ican kaupunkiin, joka ikinen bussi oli jo taynna. Iltakymmenen bussin kuski tosin lupasi tiukan neuvottelun jalkeen, etta saisin istua bussin lattialla (matka kestaa siis 10 tuntia). Myonnyin tahan sopuratkaisuun ja suuntasimme kohti pysakkia. Kanadalaiskaverit olivat juuri kertoneet, etta olivat joutuneet samalla reitilla istumaan koko matkan alpakkavauvojen vieressa - periaatteessa sopon ja vitsikkaan kuuloista, mutta kun todellisuus on "kymmenen tuntia lannan hajussa polvet suussa", ei enaa paljon hymyilyta. Onnekseni joku ystavallinen suostui pysakilla myymaan oman paikkansa valkonaamalle ja paasin istumaan. (Mika on myos periaatteessa mukavan kuuloista...)
Paastiin siis perille Valkoiseen Kaupunkiin jalat turvonneena ja ei-niin-levanneena. Arequipa on Perun toiseksi suurin kaupunki ja tyyliltaan siirtomaahenkinen. Itse asiassa hyvin saman nakoinen kuin Ecuadorin Quito keskustaratkaisultaan, niin kuin varmaan kaikki Espanjan ajan kaupungit taalla pain keskustoreineen ja katedraaleineen.


Jengi.

Kaupungissa on hieno nunnaluostari (Monestario de Santa Catalina), jonne paatimme menna tutustumaan. Heti ovella tormattiin kavereihimme Huacachinasta, jotka olimme onnistuneet eksyttamaan vaikka olimme sopineet etta tulisimme kaikki samalla yobussilla keidasmestoilta etelaan. Itavaltalainen Mario oli reissanut Venezuelasta asti yksin Peruun ja hollantilaiset laakisopiskelijatytot Babette ja Bauke olivat olleet pari kuukautta harjoittelussa limalaisessa sairaalassa tekemassa jotain tutkimusta ja nyt siis tien paalla. Hengailtiin koko paivan porukalla ja illalla oltiin mm. laulamassa karaokea (vihdoin!). Vedettiin Frank Sinatran My Wayta ja Hotel Californiaa haltioituneelle perulaisyleisolle.


Pilvet ovat aika matalalla tanaan.


Naa muijat oli tanssimassa torilla jo aamukuudelta, taalla oli joku pyha menossa.

Aamukasilta lahdettiin yon yli vuoristoretkelle laheiseen Colcan laaksoon, josta sanotaan loytyvan Perun hienoimmat maisemat. Hermot meni jo menomatkalla - bussissa ei pystynyt nukkumaan eika lukemaan eika oikein istumaankaan koska tie ei pysynyt paikoillaan. bussi hinasi yha ylemmas ja ylemmas ja happi meinasi loppua. Syotiin cocalehtia oloa helpottaaksemme. Mielenkiintoisena faktatietona huomasin myos, etta korkeuserot aiheuttavat rajuja ilmavaivoja seka korostunutta vessahataa. Saavuimme muutaman tunnin ajon paasta reissun korkeimmalle etapille johonkin viiteen tuhanteen metriin. (Juhlin hienoa hetkea hiipimalla jalleen kerran kuselle kivikasojen taakse.) Rakensimme kivikasoja uhrilahjana Pachamamalle eli Aiti Maalle, oli hienon nakoista kun niita kasoja oli satoja siella nakoalapaikalla.

Ton pojan alpakkavauvan nimi oli Pepito.

Matka jatkui parin pikkukylan kautta (vedettiin laamaa lounaaksi, maistuu - no lihalta) yopymispaikkaamme Chivayn kylaan keskella solaa. Iltapaivan vietimme laheisissa kuumissa luonnonlahteissa lillumassa. Vuoristoilma on noilla korkeusasteilla jo aika kirpeaa ja oli mukavaa sukeltaa ulkoilmassa 35-asteiseen veteen pulikoimaan.


Helmikuun kalenterikuva.

Illalla paasimme nauttimaan perinteisesta peñasta eli illallisshowsta, jossa ruokailun yhteydessa esiintyy paikallisia tanssijoita ja paikallinen bandi (ehtaan Kolmen Sepan patsas -tyyliin). Tanssi kavi jossain vaiheessa aika villiksi - Malariatanssissa mies ja nainen potkivat oisiaan persuksille ja hakkasivat toisiaan piiskoilla, au! Se nainen repi mut mukaan tanssimaan ja sain hyvat aplodit.
Aamulla heratys oli tuskaisesti kello viidelta, jotta ehtisimme kello kahdeksaksi kanjonin reunalle katsomaan kondorikotkien lentoa. (Faktanurkka: se kanjoni on muuten 4 km syva ja 120 km pitka eli aika iso.) Oli aika siistin nakoista, paitsi onnistuin aina missaamaan kun ne lensi paan yli. Meinasin kastella housuni kun olin taas salaa kusella kivikasan takana kun porukka alkoi vauhkota kovaan aaneen. Kondori lensi mun paan yli ja yritin hataisesti kaivaa kameraa housut kintuissa. Arvaa onnistuiko. Mut ainakin nain ne linnut! Siipivali oli kolmisen metria ja ilme oli tuima. Ne leijailee kanjonin ylla ja yrittaa paikallistaa aamupalaksi alpakkavauvoja.

Harvinaisia vaaleatukkaisia kondoreja havaittu.

Tavattiin kondoripaikalla yksi brittilainen tytto, joka oli ollut parin paivan vaelluksella kanjonissa. Ei mitaan helppoa puuhaa - se oli niin poikki ja vuoristotautinen sen retken puolivalissa etta paasi istumaan muulin selkaan vikalle osuudelle kun muut puuskutti ylospain seinamaa. Mulle riitti bussikuljetus.
Illalla paastiin takas Arequipaan ja ma hyppasin Cuzcoon suuntaavaan yobussiin. Hollantilaistytot lahtivat jo Boliviaa kohti ja Joachim lahti Titicacalle etsimaan jotain miesta, joka vuokraisi kuulemma purjeveneen 6 eurolla paivaksi. Titicaca on muuten maailman korkeimmalla oleva purjehdittavissa oleva jarvi ja suuntaan sinne Cuzcon jalkeen. Mutta no niin. Maksoin kalliimmasta bussista ja se oli aika LUKSUSVEHJE. Kaksikerroksisen bussin ovella oli check-in-tiski, jossa tarkastettiin matkaliput - matkatavarat oli jatetty jo kantajalle sisalla terminaalissa. Jalkatilaa oli rutkasti ja penkin sai taitettua lahes makuuasentoon. Naisaani kuulutti matkustajat tervetulleeksi matkalle ja esitteli nimelta koko miehiston, johon kuului kaksi kuskia ja kaksi emantaa. Kerrottiin myos missa sijaitsevat hatauloskaynnit!
Jossain vaiheessa hyvaluinen ja vetavasti meikattu perutar tuli tarjoilemaan iltapalaksi lamminta persikkakiisselia, suolakekseja, suklaamunkkeja ja cocateeta. Kun illan elokuva alkoi (Luc Bessonin ultratyylikas Le Transporteur, tosin espanjaksi dubattuna) hyvaluinen ja vetavasti meikattu perutar toi viltin ja pienen tyynyn. Aaaaah. Kymmentuntisen lystin hinnaksi tuli hulppeat 12 euroa, jonka tosin maksoi mielellaan. Perusbussi olisi ollut vain 7 euroa. (Yksi australialainen James kertoi matkustaneensa yhta soittoa 50 tuntia Argentiinan pohjoisosasta alas Tulimaahan, mutta kertoi etta bussissa oli niin siistia etta se ei haitannut - koko ajan tuotiin valipalaa ja laitettiin uusi elokuva pyorimaan.)
Eli vihdoin Cuzcossa, inkojen Pyhassa Laaksossa. Nyt on siis sunnuntaiaamu ja saavuin tanne eilen. Nukuin lahes koko eilisen paivan koska mullekin taisi iskea hieman sorochea ja olo on korkeuden takia todella vasynyt ja happi meinaa loppua. Hain apteeksita glukoositabletteja seka korkeuskapseleita, joita vedan 8 tunnin valein ja toivon etta olo kohenee. Nyt on kylla jo vahan freesimpi olo kuin eilen. Ollaan just meilailtu sen itavaltalaisen Marion kanssa ristiin ja mohlitty yhdet tallit, ehka saan sen kohta kiinni. Ja huomenna kohti Machu Picchua...

Pari bonuskuvaa:

Tan nimea en kysynyt.


Soittakaa sosiaaliviranomaisille. Interracial kidnapping.


Paas karkuun.


Alkuruoaksi tarjoillusta "kasviskeitosta" loytyi yllarina rapeita kaulanpalasia ja herkullisia suolenpatkia, nam.