Aktiviteetteja aavikkomaisemissa

Oma kuva paras kuva.

Haippasin siis Limasta parin rentouttavan jenkkipaivan jalkeen. Oli hyva vahan hengahtaa ja parannella flunssaa rauhassa. Lauantaina lahdin sitten eteenpain, alas pitkin rannikkoa. Saavuin Piscon sotkuiseen kylanreikaan pimean hujakoilla ja marssin kivan nakoiseen hotelliin sisaan. Koko polyisen matkan mietin, etta olisi kiva ottaa muutama drinkki muiden matkalaisten kanssa ja vaihtaa vinkkeja, mutta hereilla oli mun lisaksi ainoastaan kaksi ei-kovin-lahestyttavaa keski-ikaista ruotsalaisvanhaapiikaa. Saamari. No, ei muuta ku nukkumaan. Aamulla olisi kuitenkin kello kuuden heratys veneretkea varten laheisille Ballestasin saarille - koko Piscon ainoa vetonaula on (samannimisen paikallisen viinan lisaksi) tama aamuinen retki katsomaan poikkeuksellista faunaa, mika sinansa oli kylla mielenkiintoista ja leppoisaa. Aamuinen siksi, etta iltapaivalla merenkaynti on jo liian rankkaa tai jotain.


Vuh.

Kuten naet kuvasta - laiskat, ison koiran nakoiset merileijonat torkkuvat lampimilla kallioilla kun pienet humboltdinpingviinit yrittavat vaistella niita ja juuri ja juuri pysyvat pystyssa tasapainoillessaan kivien valissa. Paan ylla leijailee pelikaaneja ja guanolintuja ja merituuli tuo viilean hoivaavan aallon auringon karistamilta kasvoilta. Rentouttava ajelu kestaa vain pari tuntia ja pian matkan oli taas jatkuttava. Elukoita oli kiva katsella mutta toivottavasti seuraava kyla olisi astetta eloisampi. (Luontokokemukset sikseen, tassa voisi pikku hiljaa alkaa kaivata kaljaseuraa.) Ecuadorista Chileen ulottuva tuhansien kilometrien suuri valtatie, La Panamericana, levittaytyi taas kaikessa loputtomuudessaan eteeni kun hyppasin bussiin. Ikkunaa ei voi sulkea kuumuuden vuoksi ja ikuisen aavikon poly leijailee ilmavirran mukana sisalle, tayttaen silmat ja neanreiat kun odotan tienviittaa seuraavaan kohteeseeni.


Chillaa meidan kanssa.

Keskella valtavien hiekkadyynien makaa suojapaikka polttavalta aavikolla. Huacachinan keidas on tunnettu matkalaisten levahdyspaikkana jo vuosisatojen ajan ja se esiintyy jopa 50 solin setelissa. Koko kyla rakentuu palmureunaisen laguunin ymparille - kuinkas muutenkaan. Valitsen kylan reunalta mukavan nakoisen hostelin vain ja ainoastaan keskella pihaa lepaavan sinisen uima-altaan perusteella. Iltapaivan aurinko on viela kuuma ja upotan kehoni viilentavaan veteen ja makoilen hetken vasyneessa puolisikioasennossa lepolassessa. Maksan etukateen kolmisen euroa yosta ja laitan kuitenkin saman tien nimeni listaan parin tunnin paasta lahtevalle hiekka-buggy-ajelulle, tanne mitaan loysailemaan tultu!


Yes Sir I Can Buggy (tilanne lavastettu).

Hostelin mies heittaa buggy-auton peraan kasan hiekkasurffilautoja. Mutta ensin: kiinnittakaa turvavyonne ja suojatkaa silmanne. Aavikolla kaynnistynyt Operaatio Hiekkamyrsky ei armoa anna. Keidas palmuineen jaa pitkalle taaksemme kun heittelehdimme pitkin dyyneja jarkyttavalla nopeudella, rajuin kaannoksin ja hiekan iskeytyessa silmiin kuin jumalten vihasta faaraoiden Egyptissa. Kumipyorilla kulkeva yhdeksanpaikkainen metallikehikko dyyneilla on maisemiin yhdistettyna suoraan Tahtien Sodasta. Aina valilla kuski uhmaa hiekkakekoja ja lahtee hivuttautumaan ylos jyrkkaa seinaa. Pidatamme hengitystamme kun metalliromu ryomii maaratietoisesti pitkin hiekkaseinamaa. Ylhaalla tasapaino kaantyy ja auto kippaa, syoksyen alaspain kuin vuoristorataa. WIIIIIIIIIIIIIUUUUUUUUU!!!!!!!!!!!!
Aina valilla pysahdymme dyynin paalle ja kaivamme laudat esiin. Hieman kynttilanvahaa lankun pohjaan ja tarranauhat kiinni lenkkariin. Aurinko oli juuri laskemaan pain kuin saavuimme viimeiselle maelle - jylhin ja jyrkin saastettiin naemma viimeiseksi. Hiekka oli kulkenut jo joka reikaan ja peittanyt seka vaatteet etta naaman. Millaan ei ollut enaa valia. Menosuunta alaspain ja niin kovaa kuin lankunrotiskoilla paasisi. WIIIIUUUUUUUUUU!!!
Altaalle oli kayttoa kuin joukkueemme uitti itseaan uupuneina auringosta ja yritti turhaan karistaa hiekanjyvia altaan viemariin. Illalla kalja maistui allasbaarissa ja olo oli raukea.


"Jalkeen"-kuva: ehjana joskin hieman huonovointisena.

Varasin kolmen kanadalaisjatkan kanssa retken Nazcaan seuraavaksi aamuksi. Lahto olisi aamukuudelta ja klo 9 maissa nousisimme 6-paikkaiseen pienkoneeseen liitelemaan arvoituksellisten muinaiskuvioiden paalle. Ennen inkoja alueella kukoistaneen Nazca-kulttuurin tyypit onnistuivat jotenkin piirtamaan geometrisesti taysin tarkkoja kuvioita, jotka levittaytyvat satojen neliokilometrien alueelle. Outoa hommassa on se, etta sadat viivat ja kymmenkunta valtavaa elainhahmoa on havaittavissa vain ja ainoastaan ilmasta kasin! Nama viivat "loydettiin" 1910-luvulla, jolloin alueen yli lensi ensimmaisia kaupallisia lentoja. Oli varmaan aika friikkia yhtakkia huomata ilmasta kasin satametrinen apina, hamahakki, kolibri ja muita hahmoja. Yksi selitys sille, miksi maassa on juuri naita kyseisia elainkuvia on, etta nama kyseiset elaimet ovat juuri niita, joiden voiman shamaani imee itseensa suorittaessaan rituaaleja vidakkokasveista uuttamillaan hallusinogeenimehuilla - esim. apinalta vikkelyys, kolibrilta tarkkuus jne. Shamaani siirtyy toiseen maailmaan lentaen ja nakee taman maailman ylhaalta kasin.


Kolibri.

Kuviot ovat aika vaikuttavia. Itse lento kesti reilu puoli tuntia ja enempaa ei vatsa olisi ehka kestanytkaan kun heitettiin jokaisen elainhahmon ylla spiraalileijailu. Yksi kanadalaista, Lenny, oli innostunut kaljoittelemaan edellisena iltana ja pelkasin koko ajan etta se pirjoaa mun paalle mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Lennon jalkeen meidan opas kaytti meidat viela siistilla esi-inkahautausmaalla keskella aavikkoa, jossa oli aika siisteja muumioita.


Bad hair day.

Ehdittiin viela hengailemaan iltapaiva-aurinkoon uima-altaalle. Olin jo meinannut haipya eteenpain suoraan Nazcasta, mutta altaan ja allasbaarin kutsuun oli vastattava. Yhdella kanukeista oli synttarit ja sattuipa sopivasti etta meidan hostelin koori jarkkasi grillibileet samalle illalle. Niin-paljon-kuin-jaksat-ruoka maistui ja yllattaen myos niin-paljon-kuin-ehdit-juoma. Vedeltiin porukalla kannullisia Pisco Souria pikkutunneille (piscoa eli paikallista viinaa, limetinmehua, sokeria, arabikumia ja munanvalkuaista - ou jea...). Hostelilla hengaili tosi hyvaa porukkaa, lahinna kakskytjotainvuotiaita eurooppalaisia, kanadalaisia ja australialaisia opiskelijoita. Muutama oli ollut opettamassa englantia tai vaihdossa ja nyt reissaamassa siihen paalle. Saksalainen bilsanopiskelija Eva oli ollut pari kuukautta viidakossa laittomien lemmikkiapinoiden luontoonpalautuskeskuksessa ja kertoi hauskoja juttuja vauva-apinoista, jotka hadissaan paskoivat sen paalle ja roikkuivat kaulassa paivakaupalla koska luulivat hanta emokseen. Kaksi kanadalaista tyttoa ja yksi (huom) québecilainen jatka olivat saaneet pyssya naamaan pohjoisessa, jollain pienella rantatiella jonne olivat lahteneet seikkailemaan (alkaa kertoko Mummille). Muuten porukalla on ollut onni matkassa, maalaisjarjella parjaa hyvin. Aika moni muukin oli yksin liikkeella ja oli hauskaa saada vahan kontaktia.


Lisaa Piscoa por favor.

Perus jenkkimenoa (hehehe, tajusitko)

Matkan ensimmainen ja toistaiseksi ainoa vitsaus iski vikana varsinaisena paivana Montañitassa. Vikan yon tuskaista hiki-vilu-kieriskelya ei auttanut alakerrasta aamuviiteen asti kantautunut vaihtoehtonuorison levoton djembe-rummutus. (Menkaa takas Goteborgiin nostamaan opintotukea, teidan ei tarvitse kaupitella taalla itse tekemianne kasikoruja muille lansimaisille paskasissa kuteissanne.) Aamupaivalla oli pakko paasta liikkeelle, jotta ehtisin alkuillan lennolle parin eri bussimatkan paassa sijaitsevalta Aeropuerto Simón Bolívarilta (¡viva el Libertador!). Matka pitkin rannikkoraittia oli tuskainen. Takanani istuvat pikkutytot vetivat mua vahan valia tukasta kikatuksen lomassa ja ratisevat kajarit sarkivat imelia hispaanoiskelmia taydella volyymilla. Vaihtoasemalla vakuuteltiin, etta seuraavassa bussissa olisi vessa, joten kiirehdin sinne ja varasin takapenkin itselleni. No, vessaa ei saanut kayttaa. Nyt olin seka vasynyt, kuumeinen, artynyt etta erittain kusihatainen. Lentokentalle onneksi ehdin ajoissa ja muutaman Finrexinin jalkeen olo parani huomattavasti. LANin kone oli huipputasoa, sain vihdoin alas kiinteaa ruokaa ja skriinilta tuli Piilokamera. Huoh.

Ennakkokasitys nuhjuisen kuumottavasta Limasta murtui jo kentalla, jossa kaikki pelasi mainiosti. Valuuttavaihdon chica (No commission señor! Come here where you from!) halusi tietaa milta suomen kieli kuulostaa ja huusi paikalle kolme kaveriaankin. He kikattelivat kaikessa rauhassa kun kaansin eri lauseita suomeksi jenkkipappojen jonon paisuessa takanani. Paasin shuttlella Mirafloresiin, joka on Liman fiinimpia kaupunginosia. Keskustaan ei ole pimealla mitaan asiaa - "jos ei halua tulla ammutuksi", niin kuin hostelilta neuvottiin. Olin jo aiemmin kuullut, etta paivallakin lahtee kello kadesta liikennevaloissa, joten tyydyin suosiolla rajoittamaan Lima-kokemukseni lansimaisiin kortteleihin. Itse asiassa paatin varta vasten irroitella gringotyyliin ennen siirtymista takaisin vaatimattomampiin oloihin ja hieman vaativampaan matkailuun. Siemailin viileasti espressoa aurinkolasit paassa torkyhintaisessa (taalla siis 1,70 euroa) keskieurooppalaiskahvilassa keskella kukkapenkkibulevardia. Kayskentelin levykaupoissa (kovia nimia juuri nyt: Lisa Stansfield ja kaikki leffasoundtrackit) ja hengailin puistonpenkilla. Illalla vaelsin limalaisten cocacolateinien ykkososoitteeseen, Larcomarin avonaiseen huvittelukeskukseen bulevardin paassa rannalla (vahan kuin Maremagnum Barcelonassa, tai Siam Center Bangkokissa). Paikallisilta tutkitaan kassit (multa ei) ja seguridad-miehia hengailee parin metrin valein. Kavin leffassa kattomassa Jarheadin, joka oli tosi hyva (kiitos vinkista Henri). Kaikille maistui popcorn (sehan on taalta kotosinkin) ja Inca-Kola (kaikkien Andi-maiden ykkoslimu, maistuu Hubba Bubbalta), joten paadyin samaan komboon. Sitten massailemaan KFC:hen, jossa tosin valitsin kanapalojen seuraksi ranskisten sijaan yuquitas-annoksen, joiden paattelin fiksusti olevan kassavaranskalaisia (taalla yuca). Jalkkariksi imuroin cookies´n´cream-jatskia ja hyrailin kajareista leijailevan Dawson´s Creekin tunnarin tahtiin katsellen hymyilevaisia perulaisia neonvalojen sykkeessa. Kylla, vietin onnellisia hetkia tuossa viehattavassa maassa, jossa yli 50 prosenttia vaestosta elaa koyhyysrajan alapuolella.

Kurjuus ei ole viela nayttaytynyt, mutta sekin aika koittanee. Toistaiseksi vastaan on osunut ainoastaan muutama kerjalainen. Ehka myos taman vuoksi: satuin huomaamaan kun Marriott-hotellin portieeri talutti kadesta pitaen eraan naisrehjun muutaman korttelin paahan pois silmista, pois mielesta. Pitaa alkaa hieman miettia valmista skeemaa kerjalaisten varalle, niihin on niin vaikea suhtautua. Jos toisella ei ole jalkoja ja mun valtio maksaa mulle kuukausipalkkaa, jotta voin tulla valtameren toiselle puolelle riehumaan, mika on moraalinen velvoitteeni vai onko sellaista? Aamulla luin café con lechen ohessa paikallista aviisia, jossa oli perushoroskoopin sijaan inkahoroskooppi. Ma olen siis Jaa - (tammikuu, taikaelementti vesi), jolle neuvottiin nain: "Anteliaisuudellasi ei ole rajoja, Jaa. Mutta muista, etta tarkeinta on opetella pitamaan itsestasikin ja tehda itsesi onnelliseksi."
Mmm... vois ehka menna hohtokeilaamaan ja sit pirtelolle.

Montañita mi amor

Eli taalla ollaan yha ja olo maistuu. Aitini avautui kun en ole kirjoittanut vahaan aikaan mitaan. Joojoo. Taalla ei ole yleisesti kovin produktiivinen ilmapiiri, joka vaikuttaa luultavasti muhunkin... Kaikki toiminta tapahtuu hidastetusti: porukka laahustaa, marehtii, puhuu hitaasti ja istuu jalat tuolilla. Aamuisin kestaa 25 minuuttia, etta naapurin tytto valmistaa paahtoleivan ja mehulasin. Kenellakaan ei ole vaihtorahaa eika sita myoskaan haeta mistaan, vaan neuvotaan maksamaan iltapaivalla tai sitten hakemaan loput rahat myohemmin. Kaikin puolin siis leppoisa tunnelma.

Sami lahti aamuviiden bussilla Quitoon ja edelleen Costa Ricaan ja myos itse vietan viimeisia hetkia Ecuadorissa. Huomenna lahden korottelemaan kohti Guayaquilia, josta lento Limaan, Peruun lahtee alkuillasta. Olen vasta pimealla perilla Limassa, mika ei ole kaupunkina kuulemma herttaisimmasta paasta joten taytyy pitaa jarki paassa. Pitaa yleensakin skarpata tarkkaavaisuuden suhteen: taalla Montañitassa porukka jattaa ihan rauhassa kamat pyyhkeen paalle kun lahtevat uimaan ja hostelin avainkaapit ovat kaikkien ulottuvilla. Alkumatkan neuroottisuus on muisto vain - muisto, jota olisi syyta hieman palautella mieleen.


Huomaa, etta on hyva aika siirtya eteenpain nyt viikon jalkeen kun kadulla tunnistaa joka toisen vastaantulijan. Taalla on aika paljon ulkolaisia toissa baareissa. Meidan naapurissa on ruotsalainen tytto, jolla on pieni tytar paikallisen surffarin kanssa. Koko perhe morjenstaa aina iloisesti vastaantullessa. Tyton kaveri, parikymppinen kundi, on ollut kanssa pari kuukautta toissa niiden baarissa. Rantabaarissa on pari skottimimmia, joista toinen juoksi hadissaan toissailtana mun luo kun ooteltiin Samin kanssa ruokia. Sen kaveri oli tosi huonossa kunnossa ja olisi pyytanyt mua tulkkaamaan
paikallista laakaria talle brittikundille. Saatiin just ruoat poytaan, joten se lahti etsimaan jotain muuta. Eilen kavin moikkaamassa niita ja se tyyppi oli kuulemma joutunut tiputukseen, mut paranemaan pain. Koko kyla on kaikin puolin tuttu, kaikki ravintolat ja aktiviteetit koitettu. Omituista siirtya ihan eri paikkaan taalta, jossa elama alkoi jo rutinoitua.

Vahemman lampimia kokemuksia me onnistuttiin hankkimaan paikallisista nuorista: lauantai-ilta oli taallakin viikon kohokohta bilekalenterissa ja paatettiin lahtea ensimmaista kertaa kunnolla baanalle. Alkuilta oli lupaava - halpoja ja hyvia mojitoja kului parissakin baarissa ja mieli oli korkealla. Kunnes tavattiin sekopainen porukka nuoria, jotka olivat tulleet illaksi bileilemaan. Loppujen lopuksi ei ollut selvaa mita nama nuoret neidot ja kaupan paalle tulleet kundit/kundikaverit/parittajat oikein halusivat - meista tai toisistaan. Katsottiin paremmaksi vetaytya heidan seurastaan mutta jotenkin he aina loysivat meidat. Rakkaudentunnustuksia, uhkailuja ja juhlineen tyton orinaa. Hieman liikaa ujoille suomalaispojille.

Huomattavasti hauskempaa seuraa olivat jo aiemmin mainitut new age -jenkit Don ja Renée. Toissa paivana oltiin ekstra-ahkeria ja vuokrattiin aamusurffauksen jalkeen viela pyorat maaranpaana Samai Center - shamaanieksotiikkaa, luonnonhoitoja ja sympatiaa tarjoava pyhakko/lomakeskus/mikalie, jota pariskunnan tuttavat pyorittavat laheisella kukkulalla. Lahdettiin vetelemaan pitkin rantatieta yli kukkuloiden ja lapi pienten kylien. Maisemat olivat vaihtelevia: valilla vasemmalla nakyi sadan metrin rotkoa ja oikealla pystysuoraa seinaa. Sitten oltiin taas loputtomalla tasaisella, jossa autot kaasuttavat tuhatta ja sataa, pitkaa suoraa ahmien. Vauhdista muistuttamassa lepaili tienpenkassa aina vahan valia epaonnisia kavereita: puolimetrinen iguana oli aika surullinen naky ketarat levallaan paa vinossa. Ehka se otti vaan aurinkoa. No, meditaatio-luonnonrauha-mikaolikaan-keskukseen viittaava kyltti osui vihdoin eteemme ehka seitseman kilometrin pyorailyn jalkeen. Tuosta vaan oikealle ja siina oltaisi. Mutta voihan saa*ana. Edessa oli nakojaan viela muutama kilometri pitkin 45 asteista ylamakea. Viimeisilla voimillamme talutimme pyorat ylos, ylos, ylos. Asteet kipusivat keskipaivan auringossa. Vastaan tuli porukkaa alaspain aasinselassa, helppoahan niiden oli. Buenas tardes. Joo ihan sama. Missa se keskus on. Olisi paree olla hyva paikka. Mietin viela 5 metria ennen kukkulan huippua pitaisko luovuttaa.

Olo oli siunaantunut kun edessa siinsi viimein varjoisa mokkipiha. Terassilla oli tuttua porukkaa: Don ja Renée siemailivat passionhedelmamehua isantapariskunnan ja heidan tyttarensa kanssa ja olivat aidosti tyytyvaisia nahdessaan kaksi naantynytta poikalasta. Aiti ja isa, tulimme kotiin! Renée halasi kuin paraskin Aiti Amma ja Don selitti jotain jostain hengellisesta polusta, joka oli meidat sinne johdattanut. Mekin saimme puristettua passionia ja syotavaksi orgaanisia vegaanisuklaakaurakekseja, jotka olivat aika torkeen hyvia. Jutustelimme pitkan tovin koulutusjarjestelmista, politiikasta, tieteesta ja muusta. Valilla oli hauska kuunnella kun Renée ja emanta-Tania alkoivat vertailla sieniviljely- ja trippikokemuksiaan. Isanta-Ed selitti pitkat patkat astraaliruumiskokemuksistaan ja kuinka silmaan kohdistuvilla valoiskuilla voi saavuttaa eri mielenasteita ilman LSD:ta. Kaikki nelja olivat kylla aarimmaisen fiksuja. Ed oli tienannut software-bisneksessa ja Tania oli tehnyt toimittajan hommia pitkin Eurooppaa. Don ja Renée pitivat pitkaan makrobioottista ravintolaa, jossa kavivat 70-luvulla ¨kaikki¨, alkaen John Lennonista ja Timothy Learysta.

Tania naytti meille tiluksiaan ja paikka oli kaikin puolin uskomaton. Vierasmokit olivat kaikki syrjassa toisistaan ja joka puolelta avautui upeat nakymat viidakkoon, vuorille ja merelle. Kuistien alla saattoi nahda oselotteja, apinoita ja eri varisia papukaijoja (siis ei juuri silloin tietenkaan). Kaikista upein oli Edin ja Tanian oma koti - kaikki nykyajan mukavuudet ultratyylikkaassa viidakkomajaratkaisussa. Kaakelia, bambua ja kivea sekaisin. Kaden ulottuvilla itse kasvatettua ananasta. Aika mesta. Hieno oli myos pitajan rituaalimaja, jonne isantavaki ja vieraat kokoontuvat joskus iltaisin polttamaan salviaa nuotiolla ja kokeilemaan hallusinogeenisia kasveja viidakosta. Paivisin Tania tekee erilaisia hoitoja vieraille ja he ovat Edin kanssa rakentamassa paraikaa erillista kylpylaosastoa. Tassa muuten paikan osoite: http://www.sacred-journey.com

Mut joo. Juttu on koko ajan karkaillut sinne tanne. Vaikeata saada jarkevaa tekstia kun koko ajan tapahtuu niin paljon. Nyt voisin lopetella ja siirtya katsomaan Charlie and the Chocolate Factorya viereiseen baariin, joka nayttaa iltaisin leffoja. Siella on rento tunnelma: voi maata sohvalla ja siemailla ananasmehua. Baarin pitajalla on pieni kuukauden vanha koira, joka juoksentelee ympariinsa ja tulee jengin syliin. Koiria taalla on joka baarissa ja kadunkulmassa ja en oikeastaan tieda jos ne nyt sinansa kuuluu kenellekaan.

Aamulla vuokraan viela viimeisen kerran surffilaudan ja sitten se urheilu saa jaada joksikin toviksi - juuri kun alkaa sujua. Tanaan lahdin vuokraamaan tuttua longboardia (tylppa, iso, aloittelijoiden lauta) surffikaupasta, kun se tyyppi lykkasikin mulle kateen sellaisen pro-mallisen, missa on teravat paat ja on paljon lyhyempi. Oli viela sata kertaa siistimpaa! Silla paas kaantyilemaan paljon helpommin (vaikka ma en nyt hirveasti kaantyilekaan viela) ja oli muutenkin paljon parempi. Ja coolimpi. Mut nyt lopettelen. Lisaa Perusta kasin!


p.s. Argh laitan niita kuvia lisaa myohemmin, taa jumittaa tosi pahasti.

Kuvia kansalle.

Eli nyt myos kuvien kanssa - skrollaa vanhoihin teksteihin. En kesta tata netisahlaysta mut nyt ilmeisesti tajusin kuinka noita saa tonne suht vaivattomasti. Kello on kohta puolen yon pinnassa ja aattelin tosiaan tulla tahan "nopeesti" vihdoin laittaa jotain kuvamateriaalia. No, enpas kerro monelta istuuduin tahan koneelle.

Tosiaan saatiin sitten surffimaikka ja oli ihan luksushauskaa aalloissa. Opettajan tosin piti tulla aamuseitsemalta, mutta sita ei nakynyt. Saatiin sitten toinen tyyppi iltapaivaksi tasta meidan hostelilta. Aika hyvinpaas ratsastaa jo aaltoa parilla yrityksella. Surf´s up dudes! Vahan kuin lumilautailisi, mutta ei kuitenkaan. Mut tassa viela pari kuvaa ennen kuin siirryn ylakertaan. Vuokrattiin huomiseksi laudat aamukasista iltapaivaan. Sitten klo 15 capoeira-tunnille laheiselle kukkulalle. Aika aktiivista lomailua.


60v new age -pariskunta Don ja Renée, jotka kutsuivat kylaan laheiseen tuttaviensa pitamaan holistiseen aistikeskukseen. Eras shamaani oli ennustanut kolme vuotta sitten etta joku tyyppi tulee viela pystyttamaan mielenrauhan mekan eraalle kukkulalle ja nyt se komeilee siella. Kotona Jenkeissa he ovat makrobioottisia kokkeja. Mukavia, pitaa ehka piipahtaa tofulla ja meditaatiolla.


Rantavahdit joutuivat aamulla sulkeisiin - punnerrusta, kyykkya ja vihellysharjoituksia (ilman pilleja siis).


Rannalla Fruta Barin pitajalla ei ollut vaihtorahaa viidesta dollarista ja han neuvoi tulemaan hakemaan vaihtorahat "joskus toiste". Puolen litran tuoremehu $1. Eka se tuli heittamaan mulle dollarin, tunnin paasta toisen ja kaksi dollaria sain illalla kun satuin kavelemaan laudan kanssa siita ohi. Ei se oo niin justiinsa.

Kovaa kyytia halki Andien

Paastiin vihdoin pois viidakosta Puyon ja Bañosin lapi takaisin Quitoon. Sit vaan kanaleivat iltapalaksi reppukorttelin goatrancea popittavassa Sutra-baarissa ja nukkumaan. Aamulla suuntasimme bussiterminaaliin ja aloitimme pitkan siirtyman kohti rannikkon lampoa ja aurinkoa. Yhdeksan tunnin bussimatkalla etelan paakaupunki Guayaquiliin, parin miljoonan ihmisen kokoiseen tuhnuiseen hikisammioon, ei unta oikein saanut. Ensinnakaan siksi, ettei uskaltanut: bussi kaasutti pitkin vuoristoteita 3000 metrissa, jossa pilvien lapi ei nae ei eteen, ei taakse. Sivulle naki valitettavasti hieman: pudotus oli muutaman metrin paassa paria sataa metria ja kylma hikinoro tiivistyi ohimolle. Toiseksikaan siksi, etta ruudussa pyori piraatti-KingKong nupit kaakossa. Iltakasin maissa vaihdoimme bussia kohti Santa Elenaa. Kylapahasen tunnetuin maamerkki on bussipysakki, josta paasee jatkamaan eri linjalla ylospain pitkin rannikkotieta. Siispa sinne. Tosin - bussejahan ei kuitenkaan siihen aikaan enaa mennyt, mutta kolumbialainen kahvilanpitaja vinkkasi kleinebussilla ohi ajaneelle kaverilleen, josko han heittaisi meidat Montañitaan. Sisalla pakussa oli ennen meita jo 14 tyyppia, mutta matka oli hyva ja sita oli riittavasti. Kyydista pulitimme 2.50 dollaria per naama 1,5 tunnin matkalta, kun bussi olisi aamulla maksanut 1.20 - pistettiin oikein risaiseksi. Reput suussa saavuimme vihdoin maaranpaahamme puolenyon maissa. Majoittauduimme rupuseen La Casa Blancaan. Yritin etsia viimeisilla voimillani sangyn alta torakoita, mutta suureksi hammastyksekseni niita ei loytynyt. Tai sitten ne odottivat kunnes lamppu sammuisi. Ehka ne jaivat kaikki sinne Guayaquilin bussiterminaalin vessaan, missa roiskin shortseilleni havaitessani kesken toimituksen varpaiden valissa vaeltavat hirviot.

Aamu valkeni Montañitassa pilvisena, mutta levollisena. Pitkasta aikaan nukuttiin pitkaan, johonkin puoli kymmeneen. Yleensa ollaan noustu seiskan maissa ihan automaattisesti. Taalla costalla on tapana ottaa vahan lunkimmin. Kavimme yhdentoista maissa kyselemassa surffimaikkaa, mutta kaikki olivat kuulemma viela nukkumassa. Montañita on tunnetuin surffipitaja nailla main ja meno on rento sekoitus uushippitunnelmaa ja Kalifornian surffivibea. Paakadun varrella (ei kovin pitka) kaikki hostelit ja raflat ovat suht samannakoisia - seinat bambun nakoista sokeriruokoa, sisustus- ja rakennustyyli 60-luvun henkista tiki-kitschia ja terasseilla harkitun huolittelemattoman nakoisia kotoa karanneita ruotsalaistyttoja, jotka roikkuvat paikallisen surffarin kaulassa. Kaikki siemailevat hedelmasheikkeja ja illan tullen caipiriñoja (à $1.50). Illalla kylan vaki onkin aikamoisessa pollyssa, mika selittaa myohaiset aamut. Vaihdoimme aamulla viereiseen Tiki Limboon, mika on 2 dollaria halvempi ($6/yo/naama) ja silkkaa luksusta verrattuna ekan yon paikkaan. Tokassa kerroksessa on rento bambuterassi (okei, sokeriruokopuu) kera riippumattojen ja sakkituolien, jossa voi istuskella lukien kirjaa ja tsekkailla alas kylanraitille.

Tiki Limbo Hostel & Surf Shopin rentoa tyylia.



Tulenpyorittajien kyla.

Nyt alkaa olla jo iltapaiva ja ilma kirkastuu pikku hiljaa. Voitais lopetella nama nettinorttailyt ja siirtya vihdoin etsimaan jotain surffiopea. Ollaan luultavasti ainoat ensikertalaiset koko mestassa, o-ou!

Rumble in the jungle

Viidakossa meininki oli aika monipuolista. Raftingin jalkeen oppaamme kaasuttivat pitkin polyisia pikkukylia syvemmalle sisamaahan. Olisi taas ollut parempi olla katsomatta ulos ikkunaluukusta. Saavuimme ekoreservaattiimme sakkipimealla, vasyneina jokiseikkailusta, mutta toiveikkain mielin. Heitettiin kamat majaamme ja lahdimme saman tien iltakavelylle sademetsaan, joka alkoi kymmenen metria majamme ovelta. Jos sita nyt oveksi voi kutsua. Tai majaksi. Pakettiin kuului lainaksi sadeponchot ja kumisaappaat. Saappaat saatiin viela jalkaan, mutta "ei sinne nyt mitaan ponchoa jaksa laittaa kun ei nyt sadakaan." Ihan hyvin siis parjaisi pienella tuulitakilla (joskin vedenpitavalla, mutta kuitenkin). Niijust. Oltiin kavelty 5 minuuttia ja ehditty kuulla vasta pari kiehtovaa juttua viidakon vaesta (kuten laiskiaisista jotka joutuvat kiipeamaan tunnin verran puun latvasta alas kaydakseen paskalla koska eivat halua sotata kotioksiaan) - kunnes taivaat aukenivat. Ja se sade ei ollut mikaan leppoisan virkistava kevattihku. Olisi voinut kayda kylpyammeessa vaattesiltaan. Nopeasti kamera taskuun ja rampien eteenpain. Asiaa ei helpottanut se, etta siella ei nahnyt mitaan ja joka puolella hengaili jotain elaimia, jotka saattoivat hypata naamalle varoittamatta. Fikkarilla sai tarkasteltua rukoilijasirkkoja, tikkuelaimia (?) ja eri hamahakkeja.

Joku myrkyllinen muthafucka.

Siellapain liikkui myos mm. apinoita, oselotteja (pienia jaguaareja, jotka nayttavat enemman kissoilta), muurahaiskarhuja ja muita rentoja tyyppeja. Retki jai yhteisesta paatoksesta aika lyhyeen ja katsottiin mielekkaammaksi ideaksi siirtya majakompleksin ruokatalon katetulle terassille naukkailemaan bissea.

Seppo, Sami ja Amanda.

Terassilta loytyi isohko ryhma jenkkiurpoja. Ne oli koulureissulla mantsan open kanssa. Yksi tytto sanoi etta ne on kolmatta vuotta. Ajattelin, etta se tarkoittaa ylasteen kolmatta eli ysiluokkaa - tai korkeintaan lukion. Ne oli yliopistossa. Ne siirtyivat kuitenkin saman tien yopuulle koska olivat "oh my gosh soooooo excited" seuraavan aamun kanoottiretkesta, etta tarvitsivat lepoa. Amanda, 19, jai hengailemaan suomalaispoikien kanssa pikutunneille ja paljastui ihan fiksuksi tyypiksi - ajoittain. Se kertoi muun muassa, etta haluaisi kayda Belgiassa koska silla oli kerran ollut belgialainen poikaystava. Netissa. Se ehtikin sitten seuraavana paivana lahettaa meidan peraan meilia kysyakseen statustamme...

No, sen jalkeen kun oltiin pidetty koko viidakkoyhteison vaki hereilla aika myohaan, oli aika haipya vahiin aaniin eteenpain. Oppaamme Edwin vei meidat viidakon lapi joelle, jonka toisella puolella asui Quechua-inkkareita (tai siis, al-ku-pe-rais-vaes-toa).

Hallitus on myontanyt ikuisen asumisoikeuden joen toisella puolella asuville Quechuoille, mutta eivat luovuta maata kokonaan ikaan kuin suojelukeinona - inkkarit saattaisivat pistaa pitajat myyntiin ja luopua pikku hiljaa kultuuristaan.

Suurperheen matriarkka pyoraytti savesta aika nattia kulhoa meidan seuratessa vieresta. Paastiin testaamaan puhallusasetta eli sellaista putkea mihin laitetaan tainnuttava nuoli ja - puhalletaan. Osuttiin kaikki kolme puiseen papukaijaan, joka oli harjoitusmaalina. Olisin halunnut testata myos elavaan kukkoon, mutta Edwin ei antanut.

Treenausta baari-iltaa varten.

Tutustuttiin myos perheen lemmikkiapinaan, joka oli rumahkon mainio. Se oli joku tamarini tai jotain, myos 'leijonannaamana' tunnettua lajia.

Señor Tossavainen.

Sitten Edwin naytti meille erilaisia siisteja hallusinogeenisia kasveja, joista uutettua lienta shamaanit imailevat ennustaessaan tulevaa tai etsiessaan sairauden aiheuttajaa jonkun kropasta. Tai ihan muuten vaan. Jos oltais jaaty pidempaan, oltais saatu kuulemma myos kokeilla taikalienta itse. Omalla vastuulla tosin: eraalla jenkkimimmilla, jolla oli kasi paketissa oli kaynyt vahan hassusti viime vuonna. Silla ei ollut aluksi taiat tepsinyt joten se oli laitannut maaten. Yhtakkia viidakon henget olivatkin nayttayneet sille ja silla kun oli kasi kantositeessa (!) niin ei ollut pystynyt oikein liikkumaan sangyn pohjalta ja lopulta oli tullut vahan paha olo joka tuutista. Ja housuthan siina piti aamulla pesta.


Marja, jonka siemenista inkkarit voivat suoraan vedella naamaan sotamaalia.

Mutta asiaan. Seuraavakasi listalla oli leppoisa kanoottiliplattelu pitkin Amazonin haarajokea seka lisaa rampimista. Viidakon kukkulalta oli aika torkeen hienot nakymat.

Kas nain.

Viimeinen viidakkoaktiviteetti oli patikointi siistille vesiputoukselle, jossa paastiin uimaan. Hauskaa oli (5v-mielessa) daivailla putouskohdan ali uudestaan ja uudestaan. Se oli kuin kaanteinen magneetti, joka iski aina itsestaan pois pain kun siihen hyppasi. Cool. Viidakko alkoi olla tassa vaiheessa jo aika nahty. Joka ikinen vaatekappale, joka otettiin Quitosta mukaan oli lapimarka. Takaisin kaupunkiin ja kuumaan suihkuun! (Tosin "kuuma suihku" on Quitossakin aika suhteellinen kasite.)

Ecuadoooooooor

No niin. Taa Quito on aika rento mesta.

Quiton kylanraittia hostelin ikkunasta nahtyna.

Quiton katukuvaa.

Ollaan hengailtu taalla backpackerkorttelissa, jossa kaikilla on retkeilyhousut ja kaikki on joko menossa tai tulossa viidakosta. Me myos. Samin frendi Seppo on taalla ecuadorilaisen tyttoystavansa Bolivian kanssa, jonka papilta saatiin pyorat alle ja liikkuminen on huomattavasti vaivattomampaa.

Quiton pohjoispuolen Andi-maisemaa.

Saatiin sightseeing Quitosta, joka on sekoitus siirtomaameininkia, inkkaritunnelmaa ja uudella puolella suht lansimaista. Pari paivaa huippas - taa kaupunki on 2800 metrissa, Andien laaksossa. Ekana kunnon paivana kaytiin jollain kraaterilla ja lounaaksi kalastettiin itse taimenet. Koululaiset huutelee hello misteria ja muutenkaan ei oikein mene lapi paikallisesta. Osuttiin paikalle yhteen mielenosoitukseen mut haivyttiin vahiin aaniin paikalta, jottei olisi tullut tiilesta paahan. Jenkit poraa oljya viidakossa ja gringot ei ole kaikkien mielesta oikein kuumaa kamaa. Mutta ei siis mitaan kuumotuksia. Skandinaaveista pidetaan selkeasti paljon taalla ja ollaan eri kastia kuin jenkit.

Virkistava annos sokeriruokomehua, johon puristetaan limettiappelsiinia. Pikkulasissa aikuisten versio, joka kaynnistaisi ruohonleikkurin.


Makoisa peruslounas: turvotettua valkomaissia ja suolattua, rapeaa jotainlihaa.

Ruoka, juoma ja majoitus irtoaa halvalla. Eurolla saa jo suun tayteen ja hostelit maksaa 4-6 euroa / yo. Tosin ruoan hinta on kaanteisesti verrannollinen vatsan toimivuuteen joten kaikista kuppasimpia katukeittioita kannattaa valtella niin kauan kuin budjetti pysyy pystyssa. Ennen taalla oli viela halvempaa ja seteleilla pystyi niistamaan nenaa. Selvittaakseen talousongelmat joku paikallinen talousnero keksi muutama vuosi sitten vaihtaa rahayksikosi taysin lennosta jenkkidollarin. Hyvinhan se meni - nyt paikallisilla ei ole varaa mihinkaan.

Kello on nyt jotain 22 ja palattiin pari tuntia sitten viidakosta. Jatettiin rinkat Quitoon ja lahdettiin pikkunyssykoiden kanssa muutaman tunnin paahan Bañosiin. Andit komeilivat ymparilla koko epaluotettavan bussimatkan. Siella taalla oli pikkukylia ja yksi niista on kuulemma tunnettu makoisista paistetuista marsuista. Ei jaaty lounaalle. Perilta hommattiin yhden yon viidakkopaketti. Ekana paivana laskettiin 3+-vaikeusasteista koskea parikyt kilsaa reilut kaksi tuntia. Aina valilla oppaamme Patricio laimaytti melalla vetta ja selitti jotain keltaisesta anakondasta. (Huomattakoon etta aiemmin kuulimme ohimennen Patricion selittavansa kaverilleen kuinka darrassa oli.)


Los Ruff Ryders.

Joki ajautui pikku hiljaa alemmas ja alemmas. Ymparoivat vuoret muuttuivat yha korkeimmiksi ja etaisemmiksi. Vasemmalla puolella nousi pystysuora seinama, josta kasvoi vaakasuoraan puita ja orkideoita. Vahan valia paan yli lenteli kuningaskalastajia ja jotain otokoita. Oikealla puolella lipui ohi kivipenkkaa. Ymparoivan vihrean savy muuttui tummemmaksi ja vuoristoilma raskaammaksi. Olimme saavuttaneet alasuiston kun oikealla puolella istui hievahtamatta kaksi mustaa korppikotkaa kivikasan paalla, odottaen. "Tasta alkaa viidakko", totesi Patricio. "Tervetuloa Amazonille chicos."

Bienvenido a Miami

Eli. Kirjoitan tata itse asiassa Ecuadorin Quitossa pienessa nettipuljussa backpacker-korttelissa. Tossa kadulla ulkona meuhkaa aika paljon porukkaa - perjantai-ilta on perjantai-ilta taallakin. Ollaan oltu taalla eilisillasta asti. Mutta sita ennen.

Kuten totesin pikaisessa ensimmaisessa viestissani, pakkaus venahti viime minuuteille. Kentalle piti lahtea joskus puoli viiden maissa ja kello neljalta tayttelin viela Liikesivistysrahaston apurahahakemusta. Meinasin kakoa pikaisesta seisaallaan vedetysta hedelmarahka-aamiaisesta, jota lusikoin yhdella kadella ja toisella kadella lajittelin viela viimeisia papereita olohuoneen poydalla. Lahto tuli liian akkia - varsinkin kun en paassyt nukkumaan. Tuntui epatodelliselta lahteakin "tanaan" eika "huomenna", niin kuin sen piti olla. Viimeiset paivat menivat sahlatessa paperiasioiden kanssa. Tuleva vaihtokouluni Buenos Airesissa keksi paivaa ennen loppiaista, etta me free moverit (eli omin pain vaihtoon tulevat ilman koulujen valista sopimusta) kuuluvatkin eri viisumiluokkaan kuin normivaihtarit. Minun kohdalla tama tarkoitti seuraavaa: tilaa rikosrekisteriote Hameenlinnan oikeusseuraamusvirastosta kaanneettyna espanjaksi. Tilaa maistraatista syntymatodistus kaannettyna espanjaksi. Hae maistraatista kumpaankin todistukseen "legalisointi apostilla". Toimita nama paperit, hyvaksymistodistus Argentiinasta, kolme passikuvaa ja kopiot passista Argentiinan konsulaattiin. Aikaa 4 paivaa, joista 1 pyhapàiva (loppiainen), yksi lauantai ja 1 sunnuntai. Ihme kylla onnistuin hoitamaan paperit konsulaattiin. Sitten varmaan neljat sormenjaljet ja yhteensa 8 allekirjoitusta eri hepethetete-lomakkeisiin joita en ehtinyt lukea. Ja 300 euroa.


Mutta nyt. Kylla vain.

Heathrowssa hengailtiin nelisen tuntia. Lentokentalla on aina leppoisa tunnelma, koska silloin ei ole varsinaisesti missaan - eristetyssa vyohykkeessa ei ole aikaa eika paikkaa. Miamissa odotti illalla lammin tuulahdus, jopa tunkkaisen hikinen. Taydellista. Ahmittiin jenkkimattosafkaa, juotiin muutamat drinkit ja kayskenneltiin South Beachilla. Tein seuraavia huomioita: Miamissa kaikki puhuvat espanjaa. Kaikki talot ovat pastellinvarisia. Jengi holkkaa aamulla rannalla ihan kuin telkkarissa. Kaikki pi**urallikaupunkimaasturit luukuttaa reggaetonia tai Gloria Estefania. Welcome to Miami. Palaillaan Ecuadorin kuulumisilla - taa nettimesta sulkee nyt!

Testing testing

Kello 1:34. Kentälle pitäisi lähteä kolmen tunnin päästä ja kamat on vielä toistaiseksi levällään vanhempien olohuoneen lattialla. Olisihan pakkauksen voinut aiemminkin hoitaa, mutta tässähän on hyvää ja rauhallista aikaa. Ja suotta tässä mitään nukkumaankaan enää ruveta. Huomenna illalla ollaan Samin kanssa jo Miamissa, missä joudutaan hengaamaan seuraavaan iltaan asti venaillen Quiton jatkolentoa. Varattiin hosteli suoraan rannalta - ei paha.
Ensi kerralla lisää. Nyt pakkaamaan.